Heeelooou!

Nyt on varmaa kulunu tarpeeks aikaa (6 kuukautta ja 23 päivää) siitä ku oon viimeeks kirjottanu tänne mitään. Okei, oon kyllä kirjottanu, mut en oo sit kuitenkaa päätyny niitä julkasemaan. Joskus vaa omat tuntemukset on kiva kirjottaa ylös, mut ehkei niitä sitte kuitenkaa haluu jakaa…Tää alusta muuttu myös vähä ja oon joutunu hitusen taistelemaa tän kanssa, mut nyt ehkä osaan.

Noh, mie tässä viettelen rokkivaimon koti-iltaa ihan iteksee kotona viinilasi kädessä ja kuuntelen lällymusaa. Okei, ei oo viinilasi ku kylmä, rehelline keskikalja. Musa on lällyä, niinku aina iltasin. Istun sohvalla löllövaatteissa ja nolot aamutossut jalassa hiukset sekasi ja nautin tästä omasta rauhasta (mitä enne vihasin, mut nykyää en vaihtais enää pois).
Aloin vaan tossa jostai syystä miettimään miun elämää vähä sillee pintaa syvemmältä ja tajusin, että oon asunu täällä kohta puoltoista vuotta. Siis PUOLTOISTA! Lähin Suomesta kolmen matkalaukun kanssa huhtikuussa 2018 aikalailla henkselit paukkuen soitellen sotaan ja mitä muita hulluntyhmänrohkeeta ihmistä kuvailevia sanontoja nyt sit löytyykää. Ei MINKÄÄNLASTA aavistustakaan siitä, mitä tulee tapahtumaan ja meneeks kaikk iha v*ituiks vai voiks landemuija oikeesti oppia asumaa ainaisen härdellin keskellä miljoonakaupungissa. Koti-ikävän pirulainenhan se iski (TOTTAKAI) jossai vaiheessa aika äkkiä, ja aika kovalla kädellä sen tekikii. Pari kertaa ihan oikeesti mietin, että mie lähen heti seuraavalla lennolla kotiin, Suomeen, takas sinne missä miun perhe ja ystävät on. Itkin siis OIKEESTI sängyn reunalla ja katoin Momondolta lentoja, no matter what it takes. Siinä yritin rokkarille selittää, että miten kovin haluisn jäähä mut en pysty. En vaan pysty. No enpä ikinä lähteny. Enkä kyllä nyt varmaa ainakaa seuraavaan puoleentoista vuoteenkaan sitä tee. Sen verran hyvin meillä täällä menee. Rokkarille sellaset terveiset, että don’t ever change the way you are for me: be the same, too understanding, loving and caring man you have always been for me. Without your support, I would be crying in Finland instead of crying in here 😀

Sen mie siis halusin tulla vaan kertomaan, että kaikki on hyvin ja että miehän siis ihan pärjään täällä! Ja toivottavasti sama tapahtuu jatkossakii.
Sen mie oon täällä asuessa oppinu, että aina ei tarvii suunnitella. Ei tarvii aina tietää tasan tarkkaa mitä ens vuonna tapahtuu, tai ei välttämättä tarvii tietää ees seuraavan kuukauden tarkkoja suunnitelmia tai vielä ens viikonkaan. Kannattaa mennä sen oman parhaan fiiliksen mukaa ja antaa sen viiä mihin se sit ikinä vetääkään.

Äiti nappas tän kuvan meistä viimesimmällä Suomen reissulla Kärnäkosken varrella Partakoskella

Meillähä menee täällä arki aika vauhikkaasti. Tehää molemmat aika paljo töitä ja aika harvoin ollaa samaa aikaa kotona hereillä. Tänää taas esimerkiks olin ite töissä 9-17:30 ja ku tulin kotii kuuden aikaa, ni A oli jo kengät jalassa ootelemassa eteisessä, että saa auton avaimet ja lähti sitte ite keikalle ja tulee joskus aamuyöstä. Aamulla oon sopinu treenitreffit tyttöjen kanssa, mut onneks loppupäivälle näyttää molemmilla kalenterissa tyhjää. Ehkä siis voijaa jopa kokkailla rauhassa yhessä ja keretää ehkä valosan aikaan vähä uloskii (fingers crossed). Myöhän siis ollaa jaettu puhelinten kalenterit toistemme kanssa, jotta aina tiietää missä mennää jos ei olla kotona samaa aikaa sanomassa heippoja 😀 TOIMII.

Rokkari sai miulta synttärilahjaks reissun Pariisiin, ni päästää syyskusssa tän kaiken hässäkän ja aherruksen keskellä vähä relaamaa ja nauttimaa lomailusta. Miun tavote on kävellä sataviissataa askelta ympäri ihanaa Pariisia ja nauttii siitä, että molemmat voijaa olla ilman työjuttuja ja nauttia vaa oikeesti toistemme seurasta. Sain töihi ”sijaisen” toisesta myymälästä pitämää huolen miun töistä, jotta tiiän 99% varmuudella ettei miun puhelin piippaa työjuttuja kesken loman niiku tapahtu miun kesälomalla…Kyllähän mie sähköpostit avaan kuitekii…Pitäskö koittaa olla avaamatta?

On miulla silti Suomen kotiin aina välillä tosi kova ikävä. Miulla on ikävä miun äitiä ja isiä ja miun maailman ihaninta pikkusiskoa. Parasta kuitekii on, että voijaa soitella videopuheluita. Ne on oikeesti PELASTUS! Yks päivä istuin tunnin puhelimessa äitin ja isin kanssa ja katoin esimerkiks ku ne söi muikkuja 😀
Miulla on myös ikävä miun Suomen ystäviä, joitten kanssa pidetään IHAN LIIAN VÄHÄN edelleen yhteyttä (saa soitella!). Onneks saan aina välillä tänne vierailulle kamuja ja se on kyllä onnea se! Oon täällä tosi onnellinen ja vaikka onkii tooooooooosi kova ikävä, sen kanssa oppi elämää. Ja Suomeenha mie aina lentelen sillontällön perhettä halimaan. Ja sekii on onneks tosi helppoa mennä käymää kotona vaikka viikonlopun ajaks tai muutamaks päiväks. Miulla on super iso etuoikeus olla sellasessa työssä, missä pystyn aika helposti järjestämää itelleni vapaapäiviä lyhyelläkii varotusajalla tarvoíttaessa.

Suukkoja Suomeen ja kaikkialle missä ikinä just nyt elelet! Pidä huoli ystävistä ja tärkeistä tyypeistä ja muista kertoo niille miten paljon tykkäät et just ne ihmiset on siun elämässä!

//HENNA

P.S. Iha vähä tuli vaa pari kyyneltä eile ku kirjotin tätä…Mut all good 🙂 Tää kesä on ollu yks parhaista: ihania muistoja ja uusia ystäviä <3