Sopeutuminen, mitäs se sellanen on?

En oo hetkeen kirjotellu tänne mitään kunnollista ja ajatuksen kanssa, joten haluun nyt avata vähäse miun ajatuksia sopeutumisesta.

Jokainen ihminen joutuu varmasti ainakin kerran elämänsä aikana SOPEUTUMAAN johonkin uuteen juttuun. Joku sopeutuu uuteen perheenjäseneen, toinen sopeutuu uuteen työpaikkaan, jollain voi olla edessä sopeutuminen yksineloon tai elämään uudessa parisuhteessa, miun yks parhaista ystävistä sopeutuu pian armeijaelämään (terkut ja tsempit Nikolle, you can do it!), miun äitin ja isin kotieläimet opettelee sopeutumaan uusimpaan kissatulokkaaseen, äiti sopeutuu isin uuteen automaativaihteiseen autoon, ja sitä rataa. Mie olen sopeutunut pikkuhiljaa elämään täällä Köpiksessä, ”kaukana” kotoa, kaukana perheestä, kaukana ystävistä ja kaukana niistä kaikista tutuista ja turvallisista jutuista mitä miun elämään kuului vielä vähän vajaa vuosi sitten. Miun äiti ja isi on joutunu sopeutumaan siihe, että niitten ensimmäinen lapsi on muuttanu kauas kotoa, uusien elämän seikkailujen perässä. Miun miesystävä (en haluu kutsua 31-vuotiasta enää POIKAystäväks…) on joutunu sopeutumaan hulluun suomalaiseen naiseen, jonka luonne ei ehkä oo ihan helpoimmasta päästä ja joka vaan otti muutaman matkalaukullisen vaatteita Suomesta ja muutti Tanskaan. Hän on myös joutunu sopeutumaan siihen, että hänen kodista tuli yhtäkkiä MEIDÄN koti. Hänen kylpyhuoneen kaapista raivattiin tilaa naisen kauneustuotteille ja hänen pyykinpesuaineesta tuli meidän pyykkien pesemiseen käytettävää ainetta. Hän ei enää voi soittaa kitaraa ja tehä töitä yömyöhällä, koska hänen työhuone/makuuhuonekompleksista tuli meidän makuuhuone, jossa hänen kuningatar tarvii kunnon yöunet. Hänen jääkaapista tuli MEIDÄN jääkaappi, jossa pitää kokoajan olla vähintään yks kylmä Cola tai Pepsi Max.

Mitä sopeutuminen miulle on?

Sopeutuminen on jotenki tosi pelottava sana. Se tarkottaa, että jotain uutta on tulossa. Sopeutuminen on jotain, mikä ei oo automaattisesti välttämättä pelkästään positiivista ja ihanaa. Sopeutuminen ei myöskään oo välttämättä helppoa, vaan se voi olla tosi pitkäkin prosessi. Sopeutuminen on myös jotain, joka sillä hetkellä tuntuu tosi lopulliselle. Miks pitäis sopeutua ”johonkii”, jos se ”joku” on kohta poissa. Eli siis lopullista. Sopeutuminen ei välttämättä toteudukkaan loppuun asti, eli se epäonnistuu. Luin jostain, että sopeutuminen tarkottaa evoluution yhteydessä tapahtuvaa elinympäristöihin mukautumista ja että sopeutumisen seurauksena eliöt selviää erilaisissa ja muuttuvissa ympäristöoloissa. Aika järkeenkäypää. Sopueutminen on siis sitä, että heitetään joku tyyppi keskelle uutta tilannetta ja seuraillaan jääks se eloon vai ei. Osa jää, osa ei. Osa sopeutuu ja selviytyy, osalla käy kurjemmin.

Mie oon omasta mielestäni sopeutunu ihan hyvin uuteen maahan ja uuteen kulttuuriin. Oon myös sopeutunu hyvin uuteen työpaikkaan, uuteen kämppikseen eli rakkaaseen miesystävääni ja sen haasutteluihin, oon sopeutunu suurkaupungin julkiseen liikenteeseen ja Tanskan outoihin liikennesääntöihi ja pyöräilykultuuriin. Oon myös sopeutunu siihe, että miun vanhat tutut ystävät ei ookaa ikinä enää miun kotiovella kolkuttelemassa kello kaks yöllä koska meillä kaikilla vaa on tylsää ja halutaa mennä ajelemaa ympäri Lappeenrantaa autolla ja laulaa Lady Gagaa täysillä, polttaa tupakkaa kanavan varressa ja driftata Lidlin pihalla niiku pahaset 16-vuotiaat. Oon sopeutunu siihe, että pikkusiskon kanssa voi soittaa viikottain Whatsapp puehluita, muttei nähä viikottain ja höpsötellä meijän ihan omia tyhmiä juttuja mitä muut ei tajuu.

Hetkonen….en nyt tiiä voinko sanoo että oon sopeutunu, mut voin ainakii elää asian kanssa joitain kuukausia, jonka jälkeen on päästävä Suomeen tekemään noita vanhoja tuttuja askareita.

Mitä äitiin ja isiin (tähän laskisin myös pikkusiskon, isovanhemmat ja meijän rakkaat kotieläimet) tulee, en oo ihan varma haluunko ees koskaan kunnolla SOPEUTUA siihen, ettei miun elämän tärkeimmät ihmiset ookkaan niin lähellä kun niitten haluis olevan…koti-ikävä (joka miun pään sisällä tarkottaa käytännössä äitin, isin ja siskon ikävöimistä) on maailman kamalin tunne, mut samaan aikaan se on miulle tosi lohduttava tunne. Ne on olemassa. Se perhe jota sydän kipeenä ikävöin, on tuolla vähän kauempana, mut miulla sentään ON jotain niin tärkeetä elämässä ketä saan ikävöidä sillee että tätä kirjottaessa miulla valuu kyyneliä silmistä. Ne kyyneleet ei oo surun kyyneliä, ne on onnen kyyneliä siitä, että miulla on rakastava perhe. Sellanen perhe, joka kannusti ja tuki kun mie mietiskelin että pitäskö muuttaa vai ei. Äiti totes, että lähtihän hän itekkii Englantiin tosi nuorena, eikä siihe ollu hänen vanhemmilla poikittaista sanaa. Niin se vaan menee. Oon kyllä miun perheestä maailman onnellisin. Vaikka ihan kaikki muu miun ympärillä kaatuis, niin perhe miulla on aina, sen tiiän ihan varmasti. 

Itsekästä?

Oon monta kertaa miettiny, kun oon matkalla Suomesta takas tänne, että oonko tosi itsekäs. Äitillä ja isillä on molemmilla silmät kostunu kyynelistä lentokentällä, kun taas se Henna vaan kävi pörähtämässä kotona…Mie oon pidätelly kyyneliä, koska miulla on sellanen hassu ajatus päässä, että en haluu äitin ja isin muistavan miun itkusia silmiä, haluun että ne muistaa ilosen hassuttelijan, joka tietää mitä elämältään haluaa. Kamala valhe. Miulla ei oo mitään hajuakaan siitä mitä oikeesti haluan. Tiiän kyllä minkälainen olis täydellinen elämä, mut tiiän myös sen, ettei se oo mahollista just nyt järjestää vaikka miten haluisin. Pelottaa, että jos en ikinä itke lentokentällä, luuleeks äiti ja isi että miusta on tullu kylmä ja tunteeton. Ei oo tullu, itken nyttekii.

Oon tullu siihe lopputulokseen, että kyllä mie oon itsekäs ja se tunne tuntuu tosi paskalle. Minkälainen lapsi ”jättää” oman perheen yhden miehen takia?! Moni lapsi…karu totuus. Miuta se harmittaa ihan hirveesti, mut tiiän että vaikka äitiä ja isiä aina vähän harmittaa ku lähen Suomesta, ni tiiän että samaan aikaan ne on onnellisia, että mie oon onnellinen. En olis onnellinen, jos olisin Suomessa ja miettisin mitähän se elämä olis A:n kanssa. En tiiä oltaiskos edes minkäänlaisessa parisuhteessa tai edes sen tyylisessä, jos asuisin edelleen Suomessa…tuskin. Näin on just nyt ihan hyvä. Ainakii 90% ajasta. Miulla on miun pään sisällä sellanen haave, että joku päivä myö ehkä voitais vielä asua lähellä miun äitiä ja isiä sillee, että ku meillä on pikku Henna tai pikku A, se sais nähä omia isovanhempiaan yhtä paljon kun mie sain nähä omiani sillon kun mie olin pieni. Se, toteutuuks tuo haave ikinä, jää nähtäväks, mut sitä ennen mie yritän parhaani mukaan sopeutua miun omaan elämään ja toivon, että kaikki miun ympärillä sopeutuis myös siihe, miten miun elämä heihin vaikuttaa. Itsekästä tai ei, rakastan silti jokaista miun perheenjäsentä, ystävää, sukulaista, kummilasta ja tietyisti myös A:a.

Jos siulla on oma tarina siun sopeutumisesta, kuulisin sen tosi mielelläni. Olis kiva kuulla muitten tarinoita! Mukavaa uutta viikkoa :)

//Henna