Yksinäisyys? Mitä se on?

Ihan ekana haluan sanoa, että tän kirjotuksen tekemiseen meni monta päivää. Kirjotin ja pyyhin. Muokkailin ja muuttelin sanavalintoja. Kirjotin taas ja pyyhin pois. Päädyin kuitenkii kirjottamaan ja julkasemaan tän ja tein sen suoraan ja rehellisesti. Samalla tavoin kun normaalisti muutenkin itseäni ilmasen. On uskomattoman hankalaa kirjottaa sellasesta tunteesta, mikä on itselle niin uus ja outo. Myös niiden tunteiden hyväksyminen itselleen on ollu vaikeeta. Mut kuten miun eräs rakas ystävä omassa Instastoryssa tänään sano, niin ”On ookoo olla heikko, rikki ja tarvitseva” ja noinhan se asia on. Tässä siis tulee nyt täyslaidallinen tunteita, mitä miun on ollu tosi vaikee käsitellä ja sisäistää. Kirjotin niistä kuitenki, koska se helpottaa.

Voiko ihminen olla yksinäinen, jos hänellä kuitenkin on ystäviä? Voiko yksinäisyyttä tuntea, vaikka joku on fyysisesti vierellä? Mitä yksinäisyys oikeesti edes on? Miksi yksinäisyys on niin hemmetin lamaannuttva tunne? Miten yksinäisyyttä käsitellään? Tälläsiä juttuja tulee paljon mietittyä, kun täällä isossa kaupungissa tallaa menemään ilman omaa tukiverkostoa, ystäviä ja perhettä.

”Jos ei kokeile, niin ei voi tietää miten käy”

Joo, miulla on kyllä monta ihanaa, kovin rakasta ystävää. Miulla on maailman mahtavin ja rakastavin perhe. Miulla on myös upea, kannustava ja huolehtivainen mies. Ja silti, tästä kaikesta huolimatta oon välillä niin kovin yksinäinen. Tai ainakin tunnen yksinäisyyden tunnetta.

Oon ihan hirveen onnellinen ihan jokaisesta jutusta mitä saan rakkaimpieni kanssa tehdä, mut sit tulee ne hetket kun istun kotona yksin ja mietin että mitähän hittoa mie täällä teen. Uusien kavereiden saamisen eteen en oo ainakaan tehny yhtään mitään. Ja just nyt tuntuu etten edes halua. Tai haluan, mut tuntuu etten oikein saa nyt itestäni irti sitä, että tietoisesti tutustuisin uusiin ihmisiin. En vaan just nyt tunne, että saisin siitä sellasta mielihyvää mitä ehkä normaalisti saisin. Ehkä toisaalta myös toivon ja ootan sellasta tietynlaista pysyvyyttä, mitä uskon, että tulee kun saan töitä ja sieltä uusia kavereita. Sellasta tavallista elämää, missä on muutakin sisältöä kun uuden opettelua ja uusiin tapoihin tottumista. Oon vaan tosi rutiini-ihminen.

Kun mietin itseäni ja omia sosiaalisia taitojani, oon tosi ylpeä. Oon rohkea, reipas nuori nainen, joka näkee jokaisessa ihmisessä mahdollisuuksia.  Haluun uskoa jokaisesta vastaantulijasta hyvää. Haluun uskoa, että meissä kaikissa elää hyvä. Edes ihan hitusen verran. Tykkään tutustua uusiin ihmisiin ja on ihan pirun siistiä oppia tuntemaan ihmisiä paremmin. Meillä kaikilla on niin paljon annettavaa toisillemme. Voidaan joka päivä oppia muista ihmisistä ja nähdä asioita laajemmasta kulmasta. Se on aika hemmetin siisti juttu, eiks niin? Miusta ainakin on. Mie saan hirveesti energiaa siitä, kun saan uusia kavereita. Joku on joskus jopa sanonu, että haluais olla yhtä ”easygoing” ku tulee eteen tilanne missä tutustutaan uusiin tyyppeihin. Nyt vaan on jotenki tosi tahmee fiilis. Okei, tutustuin eilen CrossFit tunnilla uuteen ihmiseen ja meillä on ens viikoks sovittu yhteistä tekemistä. Tuntuhan se hitsin kivalle saada uus kamu! Ja uskon, että meillä tulee monta kivaa hetkeä yhdessä.

Moni on sanonu, että ihailee miuta miun rohkeuden takia. Irtisanouduin vakkariduunista, annoin pois super kivan asunnon, jätin rakkaimmat Suomeen ja muutin Tanskaan yhden ainoan ihmisen takia. ”Jos ei kokeile, ni ei voi tietää miten käy”. Tällä periaatteella me A:n kanssa tehtiin päätös miun muutosta tänne. Tavattiin vähän alle vuosi sitten, ollaan nähty sen jälkeen joitain kertoja muutama päivä kerrallaan ja nyt asutaan jo saman katon alla. Vauhti on ollu aika kovaa siihen nähden, miten vähän aikaa ollaan tunnettu. Eilen vasta naurettiin yhessä meidän nopeille päätöksille, ehkä jopa sellasta vähän hermostunutta ja pelokastakin naurua. Tää on kuitenkin ollu hyvä päätös. Niin myö ajatellaan. Yhdessä on päätös tehty ja yhdessä me tätä matkaa kuljetaan. Enkä ikinä vaihtais tätä pois. En todellakaan! Tiiän, että jos en olis muuttanu tänne, surkuttelisin myöhemmin, että miks en lähteny. A:sta on tullu miulle luottoystävä, sydänystävä, rakas. Enkä suinkaan oikeesti oo yksinäinen, ku miulla on hänet. Miuta on viety niin moniin paikkoihi ja tutustutettu uusiin ihmisiin, että oon ihan päästäni pyörällä. Ja se on vaan sellasta positiivista sekoomista.

Mitä yksinäisyys miulle tarkotta?

Yksinäisyys on miulle sitä, kun en fyysisesti oo samassa paikassa joidenkin ihmisten kanssa. Se on myös sitä, kun ikävöin joitain ihmisiä tosi kovin kun tiedän, etten voi vaan soittaa tai mennä kylään. Se on myös sitä, että ne kaikkein rakkaimmat ystävät ei oo auttamassa työhakemusten tekemisessä tai potkimassa persuksille ku itken epätoivosesti kun tietokone päättää tiltata eikä enää suostu käynnistymään. Yksinäisyys voi tulla esiin niin monella tavalla ja monessa eri tilanteessa. Miulla se tulee esimerkiks sillon, ku on tosi tylsää ja haluisin vaan lojua ystävien kanssa jossain läskikasassa kattomassa Temppareita ja syömässä pitsaa…mut päädyn yksin sohvalle kattomaan YouTube videoita ja mussuttamaa porkkanaa ja irtokarkkeja.

Yksinäisyys on oikeestaan tosi pelottava juttu. Tavallaan tiiän, etten suinkaan oo oikeesti yksinäinen, mut silti välillä tuntuu yksinäiselle. Oonko vaan tosi vaativa ja pitääkö joku miuta nyt tosi kiittämättömänä? En tiiä, eikä sillä sen puoleen oo kauheesti väliä mitä muut ajattelee. Valitan yksinäisyydestä kun oon hemmetin sosiaalinen ja miulla on paljon kavereita ja ja ja…Maailmassa on niin monta yksinäistä, että kaikki Suomen yksinäiset ei edes mahtuis Vantaalle asumaan?! He on OIKEESTI yksinäisiä. Mut onhan miullakin silti oikeus kokea oloni yksinäiseks? Toisaalta miun pitäis varmaan antaa itelleni vaan lisää aikaa sopeutua ja olla ok sen asian kanssa, että uuteen paikkaan muuttaminen vaatii välillä vähän yksinäisyyttä. Miulla kuitenkin on täällä tuo rokkari ja Kuntolan suvun toinen maailmanmatkaaja! <3 Ihanaa että he on olemassa!

Epämukavuusalue, yäk!

Voin rehellisesti sanoa, että nyt ollaan oltu niin rajusti siellä ihanan kamalalla epämukavuusalueella, että ihan kauhistuttaa. Epämukavuusalueellahan tapahtuu ne suurimmat kehittymiset ja kasvamiset, mut välillä tuo tuntuu suoraan sanottuna ihan hirveeltä paskalta. Miten mie voin kehittyä yhtään missään, jos ainoastaan ja vaan ahistaa ja ärsyttää? Varmaan just siks, että niitä negatiivisia tunteita oppii sietämään ja hallitsemaan ja tekemään niistä vähän vähemmän negatiivisia.

Oon syntyny perheeseen, jossa ollaan tosi läheisiä keskenämme. Miulla on vanhemmat, jotka on aina ollu aidosti kiinnostuneita miun asioista ja kuulumisista. Miulla on myös ollu miuta vaan vähän nuorempi pikkusisko, joka on ollu lapsena leikkikaveri ja nykyään myös korvaamaton ystävä. Meidän perheessä on aina rakastettu. Välillä se on tarkottanu sitä että minä huudan, äiti huutaa ja iskä mulkoilee vihasesti. Mut suurimman osan ajasta se on ollu sitä, että ihan aidosti tuetaan toinen toisiamme. On ollu tosi tosi vaikeitakin juttuja, mut niistähän mentiin yli toinen toista selästä työntäen. Ja tullaan aina menemään, koska ollaan perhe.

Oon aina eläny keskellä isoa ystäväporukkaa. Pienestä pitäen miulla on ollu kavereita harrastusten parissa, naapurustossa ja koulussa. Oon aina nähny kavereita PÄIVITTÄIN. Nyt elämä vaan on toisenlaista. Ehkä tässä on vaan nyt ihan loistokas paikka oppia uusia juttuja miusta itestäni ja opetella olemaan uusien tunteiden kanssa. Nyt on se hetki, kun tää nainen ottaa itseään niskasta ja opettelee sietämään itsekseen olemista, rauhottumista ja sitä, että suuntaa ajtuksia ja energioita niihin juttuihin, missä sitä energiaa eniten tarvitaan. Ihmisen pitää osata olla yksin. Ja sen mie aion oppia. Aion oppia nauttimaan yksinäisyydestä.

Siispä kaikesta huolimatta oon super onnellinen lyhyestä kotimatkasta Suomeen ja videopuheluista. Oon onnellinen omasta rohkeudestani. Oon onnellinen siitä, että miulla on noin upee ihminen miun vierellä kun A. Miulla on tosi monta syytä olla onnellinen. Täällä on kaikki tosi jees, vaikka välillä ärsyttää ettei voi lähtee vaan ja napata kamuja mukaan ja nauttia terassikaljoista. Ja tähän on hyvä lopettaa. Rakkautta ja haleja kaikille, ihan jokaiselle!

//Henna

P.S. Vietä aikaa rakkaiden kanssa nyt. Ei huomenna tai ens viikolla, vaan nyt. Nauti niistä ketä siun ympärillä on. Soita. Halaa. Hymyile. Ollaan ansaittu se kaikki hyvä, jota meille elämään on tupsahdellu.