kävin vähän sotaratsastamassa taasen. sotaratsu on sellainen kiukkuista esittävä mummaheppa, jolla ratsastin ennen tosi paljon ja joka on opettanut mulle miljoona asiaa. hän on astetta vauhdikkaampi tapaus ja ehdinkin jo taas vähän jännätä, että kuinkahan mahdan kieron ja kipeän kroppani kanssa siellä pysyä oikeinpäin kyydissä.

mutta enhän mä muistanut miten ihaaaanan pehmeä sen raviaskel onkaan! aivan sydämenkuvat silmissä kopsuttelin sillä menemään varsinkin sen jälkeen kun se siirtymisharjoitusten jälkeen lakkasi pönkäämästä kättä vasten ja rupesi siksi dressyrpåniksi mikä hän osaa tahtoessaan olla! voi såtaratsuni mun, jos vain olisit 10 vuotta nuorempi ja 10 senttiä korkeampi ja myytävänä, on se vaan ihana!

ja sydämenkuvat oli silmissä kyllä muutenkin. kuultiin jo tallin pihassa autosta noustessamme, miten maneesista kajahti että hyvä!!! näin!!! ja mulla ainakin nousi kädet ilmaan voiton merkiksi. se on sari. se on meidän ihana mammalomalta palannut opettaja joka oikeasti osaa komentaa, ja hyppii tasapönkkää kiukusta jos ei mene viesti muuten perille.

lööv!

aloitettiin taas perusteista: asetusta suoralla uralla. ei taivutusta, ei mutkia, ei banaaneja, pelkkä asetus ja suoran uran mukainen hevonen. ja että uskaltaa asettaa kunnolla kaikesta huolimatta. sain hirveästi palautetta istunnasta, koska kerroin pikaisesti ennen tunnin alkua tästä tilanteestani, joka oli opettajalta mennyt täysin ohi. ja se opetti mua senkin suhteen koko ajan! huomautti lantiosta, huomautti oikeasta kyljestä joka menee kasaan, ohjasi ja opetti ja käytti aikaa minuun! loistavaa! toki meitä oli parista peruutuksesta johtuen vain neljä tunnilla, eli aikaakin oli ruhtinaallisesti, mutta silti! paljon käytettiin aikaa myös ulkotuesta huolehtimiseen ja herkästi banaanoituvalla sotaratsulla oli hirmu helppo huomata, miten paljon helpompi mun on pitää ulkotuki oikealta eli vasemmassa kierroksessa, kun vasemman puolen syvät lihakset on tunnetusti heikommat (ja toisin kuin valtaosa muista, mä teen sille aktiivisesti jotain enkä vaan tyydy tietämään että näin on…). samasta syystä se oikea kylki on kasassa kun vasen puoli ei jaksa pitää vastaan.

asetuksiin lisättiin vielä laukannostot myötä- ja vasta-, ja vitsit että siinä kohdassa kun sotaratsu alkoi noin ensimmäisen laukka-ravisiirtymän jälkeen todella myödätä, ja lopuista nostoista tuli samettisen sileitä ja sulavia, ja laukkapätkä itsessään oli raaaauhallinen ja alaspäin siirtyminenkin lähes vaivatonta – ahhhh. kansallisen tason påni se on taitava vielä eläkeikäisenäkin. pure love.

jatkettiin avotaivutuksiin, mutta ei ennen kuin oltiin käyty yhdessä läpi, että mitä se oikeastaan tarkoittaakaan. kauhean vaikea varmaan tehdä jotain liikettä jos ei ole kovinkaan tietoinen että mitä edes tekee… kuten yleensä tunneilla mennään vaan suoraan asiaan ja toiset onnistuu ja toiset ei. alleviivauksen kohteena oli nyt siis se, että avotaivutuksessa pyritään hallitsemaan ennen kaikkea hevosen etuosaa. aika sama loppujen lopuksi monellako uralla sen jalat on, jos hallinta on vajavaista. ja miten yksinkertaisilla avuilla sen voi saavuttaa: hyvä ulkotuki ja navankääntö asetuksen suuntaan, ja voilà – avotaivutus. toki pitää olla pohkeita ja käsiä hereillä muutenkin, mutta ydinasiat on tasan nuo kaksi. itse unohdin välillä asettaa, tai ehkä en ollut siinä tarpeeksi rohkea, ja avo jäi välillä vähän vajaaksi, mutta hetkittäin jopa osasin – ja tiedättekö sen tunteen kun se opettaja on hetkessä mukana (sydämellään oikeasti tää tapaus on niin ihana!) ja huutaa heti kun on oikein että näin!!! silloin sitä oppii itsekin tuntemaan että näin on oikein, näin ei ole vielä oikein, nyt meni parempaan ja nyt ollaan taas asian ytimessä.

siis lööv.

sanoinko jo että rakastin? kauhukuvat etupainoisena kaahottavasta sotaratsusta ja kipeästä selästä väärinistumisen takia haihtuivat kyllä jo alkutunnista, kun mua ihan oikeasti opetettiin.

mä taidan nyt ruveta kehittelemään superopelle jotain maailman parasta joululahjaa. jos sais jotenki välitettyä sille sen että mulla on melkeen tippa linssissä onnesta että se on tullut takasin.