Minulla alkoi äitiysloma virallisesti heti neljän viikon kesälomani perään tuossa heinäkuun lopulla. Nyt mieheni palattua tällä viikolla omalta kesälomaltaan töihin, on uusi arkeni vasta käytännössä startannut. Ja kuinka erikoiselta tämä tuntuukaan! Olla nyt äitiyslomalla ihan yksin, kun vauvaa ei vielä ole. Halusin kuitenkin, että minäkin jollain tapaa palaan arkeen, joten lomarytmit on nyt käännetty arkisemmiksi ja olen herännyt 7.30-8.30 aikoihin ja koittanut päivisin saada aina jotain hyödyllistä aikaan. Ja melko nopeastihan nuo päivät kyllä kuluvat, vaikka ei töissä käykään.

Saimme tällä viikolla myös päivitettyä vauvan kuulumiset, sillä meillä oli ultra-aika tiistaina. Tämä oli jo toinen ylimääräinen ultra, sillä napanuorani kiinnittyy istukan sivuun, mikä voi jonkin verran vaikuttaa vauvan kasvuun, joten sitä seurataan näillä ylimääräisillä ultrilla. Enkä pistä sitä ollenkaan pahakseni, mukavahan se on saada tietää, miten beibillä menee. Viime ultrakäynnillä vauva oli vielä lääkärin sanoja lainatakseni ”täydellisessä perätilassa” ja viime viikon neuvolassakin vielä poikittain, joten nyt saimme iloisia uutisia lääkärin kertoessa, että vauva on nyt kääntynyt ihan oikein päin ja pää on juuri oikeissa synnytysasemissa. Jes! Olin jo ehtinyt jännittää kääntämisyritykset, sektiot ja sektiosta toipumiset, mutta nyt näyttäisi siltä, että näiden tarvitseminen on huomattavasti epätodennäköisempää.

Edellisellä ultrakerralla vauva oli myös kasvukäyrällä keskikäyrän yläpuolella ja lääkäri ennusti vauvan laskettuna aikana olevan suunnilleen nelikiloinen. Nyt kasvu oli kuitenkin tasaantunut ja tämän hetkinen paino oli 2,7 kg ja lasketun ajan painoarvio 3,3 kg. Lääkärin mukaan ”hyvästä synnyttäjän lantiostani” kuulemma tulisi helposti 4,5 kiloinenkin vauva, mutta en pistä ollenkaan pahakseni, vaikka vauva olisikin tuollainen hieman pienempi. Vaikka tiedän monen normaalipainoisen saaneen isoja vauvoja, olen tähän vauvan isouteenkin liittänyt jo nolouden tunteitakin. Olen miettinyt, kuinka ihmiset ajattelisivat, että totta kai sen vauva on iso, kun se on itsekin niin iso ja syö varmasti paljon. On inhottavaa, kuinka paljon nämä kuvittelemani arvostelevat ajatukset pyörivät mielessäni, vaikka ne ovat aivan täysin turhia. Koitan usein palauttaa mieleeni joskus kuulemani ajatelman siitä, että ihmiset yllättyisivät, jos tietäisivät kuinka vähän muita ihmisiä heidän asiat loppupeleissä kiinnostavatkaan. Tai kuinka vähän heihin kiinnitetään huomiota esim. julkisilla paikoilla, vaikka he olisivat ylipainoisia/heillä olisi likatahra paidassa/he olisivat ilman meikkiä/keksi tähän, mikä tahansa asia, mistä olet joskus ollut hirvittävän huolissasi, vaikka sillä ei lopulta ole yhtään mitään merkitystä. Mutta näiden ajatusten kanssa sitä täytyy vaan oppia elämään ja koittaa pikkuhiljaa muokata niitä.

Onkos siellä palailtu arkeen ja millaista arkea elätkään tänä syksynä?

<3:Herkkupeppu

Lupasin tässä blogini uuden aikakauden ensimmäisessä postauksessa, että kirjoittelisin ajatuksiani raskaudesta ylipainoisena ja myös siitä, miten esimerkiksi terveydenhuollossa minuun on suhtauduttu ylipainoisena odottajana ja ajattelin näin aluksi kirjoitella ihan ensimmäiistä neuvolakäynnistä. Tämä ylipainoon reagointi oli asia, josta olin kuullut kauhutarinoita ja joka minua jännitti kovasti. Nyt aikuisena oman painon kertominen tai punnitus esim. lääkärissä ei ole enää ollut niin ahdistava asia, mutta lapsena ja nuorena muistan näin todella olleen. Ja vaikka itse on sinut asian kanssa, ei silti halua kuulla toisen, etenkään jonkun auktoriteetin, kuten terveydenhoitajan, sanovan asiasta väärään sävyyn. Minulle on siis enemmän kuin ok, että asiasta puhutaan, koska tiedän kyllä varsin hyvin, että ylipaino on riskitekijä hyvin monessa asiassa, mutta se, miten asia esitetään onkin merkittävämpää.

Tammikuussa odottelin kuumeisesti puolessa välissä kuuta koittavaa ensimmäistä neuvolakäyntiä. Joulu oli takana ja olo oli todella turvonnut. En halunnut mennä kotona vaakalle vaan päätin, että katson totuutta silmiin sitten siellä neuvolassa. Jännitin, miten painoani siellä kommentoitaisiin. No, tuo päivä tuli ja menimme mieheni kanssa neuvolaan. Punnituksen aika tuli vasta ihan käynnin loppupuolella, kun ennen sitä olimme keskustelleet kaikesta muusta, kuten raskauteen liittyvistä ajatuksistamme ja elämäntavoistamme. Kerroin harrastavani melko runsaasti liikuntaa ja sitä kehotettiinkin jatkamaan niin pitkälle kuin vointini sen vain sallisi. Neuvolan vaaka näytti 112 kg ja olin itse järkyttynyt. Syksyllä se oli jotain 105 kg tuntumassa ja tämä paino oli kirjattu myös neuvolakorttiini ”paino ennen raskautta”-sarakkeeseen. Miten tässä voi aina käydä näin? Hävetti myös, mitä mieheni ajattelisi. Painan paljon enemmän kuin hän. Aloin selitellä, että en ole ihan hetkeen käynyt vaakalla ja että oli tuo joulu tuossa ja. Mutta kukaan ei sanonut mitään. Numero vain kirjattiin neuvolakorttiin.

Käynnin lopuksi neuvolatäti kysyi onko minulla mitään kysyttävää ja päätin sitten itse ottaa tuon painoasian puheeksi, jotta minun ei tarvitsisi jatkossa sitä enää samalla tavalla jännittää. Kysyin, mitä ohjeita hän minulle antaisi tuon painon suhteen ja kuinka huolissaan siitä tulisi olla. Työntekijä vastasi, että toki, kun painoa on jo raskauden alussa runsaasti, olisi hyvä jos se ei nousisi enempää kuin n. 5-8 kg, mutta että painoa tärkeämpää on pysyä terveenä ja huolehtia omasta hyvinvoinnista. Mielestäni tämä oli hyvä vastaus ja lähdin mieli kevyempänä käynniltä. Käynnin lopuksi sain kuitenkin myös kuulla, että tämä ei ollutkaan oma neuvolatätini, jota tapaisin jatkossa, vaan ilmeisesti tämä työntekijä tekee vain näitä ensimmäisiä arviointikäyntejä ja aloin tietysti jännittää asiaa uudestaan ennen seuraavaa käyntiä.

Seuraavalla käynnillä neuvolatätini oli ulkoisesti juuri oma mielleyhtymäni ”painajaisterkkarista”. Todella laiha ja hyvin keski-ikäinen hieman harmaantunut nainen. Ajattelin, että noniin, saapa nähdä, miten asiasta tällä kertaa puhutaan. Punnitus oli tällä kertaa alun rutiinitoimenpiteissä verenpaineen mittauksen kanssa. Neuvolassa tuo punnitus on onneksi aina mukavasti toteutettu, sillä saan käydä vaakalla ihan itse ja sanoa sitten terveydenhoitajalle lukeman. En tiedä, miksi tämä ahdistaa huomattavasti vähemmän kuin se, että joku seisoo vaakan vieressä ja katsoo kanssani, kuinka isot lukemat näyttöön piirtyy. Kaikista kamalimpia olivat ne lapsuuden aikaiset neuvolan vaakat, joissa siirrettiin punnusta ja koitettiin saada iso metallinen vaaka tasapainoon. Paino oli noussut kilon ensimmäisestä käynnistä, eikä siitä taaskaan sanottu mitään. Päätin, etten enää ressaa asiaa, vaan koitan vain pitää painonnousun kurissa.

Mllaisin tunnelmin muut ylipainoiset odottajat ovat menneet neuvolaan ensimmäistä kertaa? Jakaako kukaan näitä fiiliksiä? Ja onko muut huomanneet jännittäneensä turhaan vaan oletteko juuri heitä, joille ylipainosta on kommentoitu epäasiallisesti?

<3: Herkkupeppu