Nyt tapellaan, jooko. Siis mikä ihmeen leikki sekin on olevinaan, innoissaan nauraen oikein kysytään toiselta tapellaanko. No tapellaan vaan, kuuluu vastaus ja sen jälkeen alkaa painiminen, huiskaminen ja potkiminen. Ja se on sitten hauskaa kun saa nahista menemään.

Vaikka heillä on se 1vuosi ja 4kk ikäeroa niin he ovat melko samankokoisia ja siten melko hyviä vastuksia toisilleen. Eikä se leikillään tappelu ole kovin rajua, vaikka voi kyllä yltyä siihenkin jos ei puututa siihen ajoissa. Kun meidän neiti oli vielä vauva, niin sanoinkin usein, että tuosta tytöstä tulee vielä vapaapainija. Neuvolan ainut vauva, jolla oli mahtavat vatsalihakset vauvamahan tilalla. Kun kädet ja jalat ei oikein toimineet niin kaikki lähti vatsasta ja sillä treenillä jokainen saisi hyvät vatsalihakset. Nykyäänkin vaikka kädet ja jalat on saatu toimimaan paremmin ja kroppaa yleensäkin toimimaan yhteen, niin kyllä sitä kateellisena katsoo kun tyttö vieressä matkii vatsalihasliikkeitä ja nauraen suorittaa ne keposasti. Ei vaan ole itsellä tarpeeksi itsekuria treenaamaan samanlaisia.

Tytön ollessa 4kk ikäinen aloimme käydä fysioterapiassa ja harjoitteiden avulla olemme saaneet kropan toimimaan yhtenä kokonaisuutena eikä kolmena eri yksikkönä kuten jossain vaiheessa. Alkuun ei toiminut kuin keskikroppa ja sitten tuli kolme eri tahtiin toimivaa osaa, yläkroppa, keskikroppa ja alakroppa. Kyllä oli fysioterapeutti monta kertaa ihmeissään tuon tytön kanssa. Kovalla harjoittelulla on saatu paljon aikaan, mutta kyllä meillä on vielä kehitettävääkin hienomotoriikassa paljon. Toimintaterapeutti auttaa meitä siinä ja ihana on seurata kehitystä ja iloa joka siitä tytölle syntyy.

Sen lisäksi, tyttö ei pitänyt hennosta kosketuksesta vaan napakasta otteesta ja rajummasta kosketuksesta. Ja nauttikin suuresti isoveljen kutitusyrityksistä, jotka tuollaisella pienellä on melko rajuja ja jos isoveli tuli ja löi lelulla tai tappeli niin neiti sen kun nauraa hekotti. Ihan selvää vapaapainija ainesta siis, vastustaja kun lyö niin toinen vaan nauraa ja läväyttää takaisin. Kun me vanhemmat kosketimme hellästi sivellen, niin tyttö oli pakokauhun vallassa. Neurologi sitä selittikin sitten myöhemmin, että osalla lapsista se hento kosketus on ahdistavaa kun ei tiedä mitä tapahtuu ja siihen on opittava pikkuhiljaa totuttautumalla, mutta rajumpi ote kuten sisaruksen kosketus monesti on miellyttävämpi tällaiselle lapselle kun se on luotettavampi tunne. Useamman vuoden se veikin saada neiti pitämään sivelystä, mutta toistojen kautta hän on siihen oppinut. Mutta kyllä ne veljen rajummat lyönnit ja painimiset edelleen on hauskempia.

Lapsemme ovat olleet niin tiiviisti yhdessä, että heistä on muodostunut toisilleen todella suuri tuki ja turva, mutta toisaalta myös kaipuu oppia olemaan erossa toisesta. Nyt he ovatkin olleet kaksi viikkoa eri hoitopaikoissa ja alku oli varsinkin pojan mielestä ihanaa kun saa olla ilman siskoa ja pystyy saamaan uusia kavereita. Ei tarvitse toimia muille siskon tulkkina ja avustajana, voi olla ihan vaan omana itsenään oppimassa uusia asioita. Päivähoidosta hakiessani lapsia, he ovatkin alkuun melko hiljaisia ja kyhnöttävät vierekkäin leikkien omassa huoneessaan. Ikävää puretaan ensin rauhoittumalla ja sitten kun se vaihe on ohi alkaa riitely melkein kaikesta. Milloin kukin on istunut liian lähellä, katsonut väärään suuntaan tai pitänyt outoa ääntä. Minut yllätti kuitenkin se, että poika alkoi ikävöimään siskoaan ensin ja aamuisin päivähoitoon viedessä, hän kaihoisasti katsoo siskoaan ja sanoo heipat moneen kertaan ennen kuin lähtee autosta. Tyttö näyttää ikävänsä ennemmin illalla kiukkuilulla ja kiehnäämisellä.

Itselläni ei ole sisaruksia ja näiden kahden toiminta on opettanut minulle paljon sisarrakkaudesta. Miten voikaan yhtäaikaa rakastaa ja vihata toista niin paljon ja teini-ikä on vasta tulevaisuudessa, miten paljon rajumpia ne tappelut silloin voikaan olla. Eikä kumpikaan varmasti enää kysy tapellaanko, sit vaan tapellaan, halusi toinen tai ei.