Ihan tavallinen lauantai

Tänään kun heräsin, mietin, että olisipa kiva tehdä viikonloppuna aamiaista jollekin muullekin kuin itselleen. Jos olisi joku, jolle paistaa croissantteja ja keittää kananmunia. Joku, jonka kanssa voisi jakaa Hesarin puoliksi.

Joku, joka imuroisi, kun itse kulkisin perässä lattioita pesten. Tai toisinpäin. Joku, jonka kanssa päättäisimme palkita itsemme, kun koko koti olisi siisti. Kodista puheen ollen: vielä parempaa, jos olisi joku selaamassa kanssani Oikotien asuntoilmoituksia. Se joku voisi ystävällisesti mutta vähän vinosti hymyillä, kun leikkelen tulevan kodin inspiraatiovihkoon kuvia asuntomessuilta saamistani esitteistä. Se joku olisi tietysti myös käynyt kanssani siellä asuntomessuilla.

Joku, joka voisi vaikka kattaa pöydän sillä aikaa, kun teen meille lounasta. Tai tehdä salaattia tai no, mitä vain. Joku, jolle sanoa kiitos, ruoka oli hyvää. Joku, jonka kanssa voisi hetken vielä istuskella ruokapöydässä, puhella niitä näitä ja sitten yhdessä nousta, tehdä tiskit ja pyyhkiä pöytä.

Joku, joka vahtisi uunia sillä aikaa, kun olen päivälenkillä koirien kanssa. Joku, joka kehuisi leipomiani keksejä ja jonka kanssa jakaisimme hyvällä omallatunnolla pussillisen juustonaksuja. Joku, jonka kanssa katsoisimme yhdessä yleisurheilukilpailuja. Joku, joka hieroisi pohkeitani samalla.

Jos vain olisi joku, jonka kanssa käydä yhdessä iltakävelyllä. Joku, jonka kainalossa katsoa puoli yhdeksän uutisia ja juoda teetä.

(Ja maanantain tullen olisi joku, joka olisi töistä tullessani jättänyt lapun pöydälle. Kulta, olen treeneissä, tulen klo x. Jos minulla menisi omissa treeneissäni vielä pidempään, se joku tekisi iltapalan valmiiksi. Ja sama tietysti toisinpäin. Tai jos kummallakaan ei olisi mitään iltamenoja, se joku ostaisi kukkia ja oltaisiin vaan. Kotona. Kahdestaan.)