Pitkälle matkalle lähteminen ja ne fiilikset ennen lähtöä on vähän ristiriitaiset. Ainakin mulla oli. Edessä kuitenkin yli vuoden poissaolo Suomesta ja kaikkien rakkaiden luota, mutta edessä myös mitä upeimpia kokemuksia ja paikkoja sekä itseensä tutustumista ja kaikkea uutta ja jännittävää.

Sitä vähän niinkuin hymyilee ja itkeskelee vuoronperään ja mahassa tuntuu kuin leijailisi miljoona perhosta. Pää on aikalailla sekaisin ja lähdöstä vähän stressaantuneena, mutta silti niin malttamattomana odottaa jo reissua. 

Kavereiden hyvästely oli mun mielestä jotenkin epätodellista, mä en yhtään ymmärtäny että en nää näitä naamoja nyt sitten hetkeen. Pahin oli sitten kentällä kun piti jättää hyvästit perheelle ja kävellä niistä porteista sisään. En meinannut päästää äidistä irti, ja tuntu kamalalta nähdä miten äiti ja veli itki ja halasi toisiaan kun kävelin pikkuhiljaa turvatarkastusjonossa poispäin. 

Nyt kaikki se hyvästien haikeus tuntuu kauheen kaukaiselta, oon niin kotonani täällä reissussa, niin onnellinen, että en osais kuvitella tätä hetkeä yhtään erilaisena. 

Ollaan kamujen ja perheen kanssa soitettu videopuheluita, tekstataan melkein päivittäin, niin musta melkeen tuntuu että he on osa tätä arkea täällä. Ikävä ei pääse samalla tapaa yllättämään kun on niin paljon näitä sosiaalisia välineitä millä pitää yhteyttä. 

Tiedän että vielä koittaa pahempia päiviä, jolloin ikävä voi raastaa kovanakin. Varsinkin varmaan joulupyhät, kesän kaikki festarit sunmuut jotka missaan ollessani maailmalla. Mutta kaikki se on onneksi luonnollinen osa tätä reissaamista ja tarkoittaa vaan että mulla on hitsin ihania ihmisiä elämässä, joita voi ikävöidä. Siitä saa olla vaan tajuttoman kiitollinen.