Ladataan...
Hetken huumaa.

The Wires

 

 

 

The Colours

 

 

The Treasures

 

 

The Movement

 

The Contrasts

 

The wonder of walking on one street and seeing this:

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Hetken huumaa.

 

 

Olen Libanonissa paossa Suomen talvea sekä kirjoittamassa graduani.

 

On ollut hienoa tutustua tähän maahan asumalla paikallisen perheen luona. Ihmisten tapa huolehtia toisistaan täällä eroaa paljon siitä, mihin itse olen tottunut. Koskaan ei ole yksin, ja omia murheitaan tuskin ehtii miettiä, kun joku on koko ajan hyppimässä ympärillä tai soittamassa kitaraa ja laulamassa. Yksityisyyttä ei ole ja toisten asioihin puututaan huoletta ja kovaan ääneen. Tämä tuntuu välillä todella rasittavalta. Esimerkiksi on ihan tavallista huomautella toisen ulkonäöstä suoraan. Lähiruokakaupan omistaja kysyy, miksi naamani on niin punainen. Tuttavani kaverin äiti mittailee katseellaan ja sanoo, että olen laihtunut. Jos näytän vakavalta (perusilmeeni) tai istun itsekseni lukemassa, joku tulee heti kysymään, että miksi olen niin surullinen. Niin, ainakaan suru täällä ei voisi jäädä huomaamatta tai surullista ei jätettäisi omaan rauhaansa.

Mutta kyllä omaa rauhaa välillä todella kaipaa. Asunto, jossa vierailen, on pieni eikä omaa tilaa ole. Kaikki muut ovat tottuneet ja kasvaneet siihen, että suurin osa tavaroista ja tilasta jaetaan. Toki tämä aiheuttaa välillä riitoja, mutta kukaan ei silti tunnu kaipaavan enemmän tilaa. Perheen äiti ja isoäiti ovat todella ylihuolehtivaisia ja tarkkoja. Jos matkalla ulos minulla on takki auki, saan heti kuulla, että tulen vilustumaan. Jos istun ilman sisäkenkiä pelkissä sukissa, saan pitkän saarnan siitä, miten sukkani kastuvat, koska kylpyhuoneen lattia on märkä. Tai ettei ulos voi mennä koska tuulee. On liian sateista, jotta voisi syödä jäätelöä. Koko ajan joku on kysymässä, että onko minulla nälkä tai kylmä, ja kun vastaan kieltävästi silti viiden minuutin päästä minulle ollaan kuitenkin tarjoamassa jotakin syötävää. En saa myöskään auttaa missään kodinhoitoon liittyvissä asioissa, mutta sen sijaan isoäiti viikkaa kaikki pestyt alusvaatteeni nätisti (noloa) ja perheen äiti taas on ulkona ollessani järjestänyt koko matkalaukkuni sisällön ja viikannut kaikki vaatteeni (kyllä, noloa). Mutta niin asiat rullaavat. Aluksi koin, että tein koko ajan jotakin väärin, mutta nyt ymmärrän, että näitä ohjeita jaetaan koko ajan kaikille, suurella sydämellä.

 

Hauskinta mielestäni on se, että silloin kun yritän opiskella tai lukea talon veljekset kerääntyvät ympärilleni ja kertovat tauotta juttuja ja yrittivät saada laulamaan kanssaan. Tai keksivät lauluja minusta. Tapana on yrittää piristää sitä, joka joutuu opiskelemaan ja antamaan mahdollisimman paljon huomiota tälle. Olen yrittänyt selittää, että yleensä henkilökohtaisesti opiskelen parhaiten silloin kun ympärillä on hiljaista ja joku ei koko ajan kysy mielipidettäni asioista. Mutta tapansa kullakin, reissussa minulle on tärkeintä sopeutua ja olla avoimella mielellä, ymmärtää ja välillä myös omaksua paikallisia tapoja. Jos suhtautuu erilaisuuteen uteliaasti ja pohtii omia reaktioitaan voi oppia paljon uutta itsestään.

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Hetken huumaa.

Hei, 75 vuotias minä. Oletko vielä täällä maapallolla? Jos olet, niin kerro miltä täällä näyttää! Ennusteiden mukaan ei kovin valoisalta.

Tätä vuotta, 2016, on ollut vaikea ymmärtää. Euroopan luhistuminen pakolaisten vastaanotossa, äärioikeiston suosio, nettiviha, Brexit, välimeri, Aleppo, Trump, sotarikokset. Sen sijaan, että yhdessä pohtisimme valoisampaa tulevaisuutta, osa meistä marssii avoimen kansallissosialistisessa kulkueessa itsenäisyyspäivänä, vaatien saastaa pois tästä maasta ja omien koko itsenäisyyden ajatuksen itselleen. Vuonna 2016 monet ovat kokoontuneet kaduille vastustamaan natseja. Monet ovat vastustaneet hallituksen hyvinvointivaltion perusarvoja rappeuttavaa ja köyhien välille vastakkainasettelua luovaa politiikkaa. Ei hallituksella ole huolta kun työttömät syyttävät maahanmuuttajia kohtalostaan. Mutta kuinka tehdä niitä suuria suuria muutoksia, joita tarvitaan kestävämmän elämäntavan luomiseksi, kun energia menee taisteluun niitä yhteiskunnan voimia vastaan, jotka kieltävät ihmisarvon ja ihmisoikeuksien universaalisuuden.

Rajut muutokset ilmastossa, ilmastopakolaisuus ja sen lisäämät konfliktit, biodiversiteetin häviäminen ja maaperän köyhtyminen, antibioottiresistenssi.

Miten voisimme oikeasti muuttaa tapaamme elää? Tulevaisuudessa työtä tulee olemaan vähemmän. Miten varmistamme kaikille toimeentulon? Minkälainen on järjestelmä, joka ei perustu jatkuvaan kasvuun, luonnonvarojen ryöstämiseen ja kuvitteellisen rahan ja velkaantumisen talousjärjestelmään?

Miten luovumme siitä tutusta ja turvallisesta, elämäntavasta, johon olemme kasvaneet? Miten luovumme ajatuksesta, että tulemme elämään kuin vanhempamme?

Maailmanlopun uhka on kai aina leijunut ilmassa. Vanhempiemme aikaan se oli ydinsodan uhka. Mutta minkälaista on olla nuori nyt?

Pätkätyöt, loputonta valinnanvapautta vai ikuista epävarmuutta?

Yltäkylläisen materian täyttämän elämäntavan tavoittelu ja toteuttaminen tiedostaen samalla sen maapalloa vahingoittavan vaikutuksen.

On hämmentävää olla nuori nyt. Yksin on vaikea muuttaa elämäntapaansa. On helpompi elää opittujen mallien mukaisesti.

Hei 75-vuotias minä. Onko minulla lapsia? Mitä he ajattelevat minusta? Ymmärtävätkö he, miksi teimme niin vähän, vaikka tiesimme niin paljon?

 

Toiveissa optimistinen uusivuosi 2017

Ladataan...

Ladataan...
Hetken huumaa.

 

Libanon on yhtä kaunis kuin ennenkin. Elämäni on muuttunut hetkessä uskomattoman verkkaiseksi. X on noin 12 tuntia vuorokaudesta poissa, ja vietän sen ajan täällä kotona. Tuijottelen seinän halkeamia, juon arabialaista kahvia X:n isoäidin ja äidin kanssa utuisessa lämpimän valoisessa olohuoneessa. Liikeenteen melu ja jatkuvasti päällä pauhaava televisio sekoittuvat taustameluksi, johon tottuu nopeasti. Seinien takana porottaa aurinko, mutta viileämpinä päivinä ikkunan läpi puhaltava tuulenvire luo vastustamattomat olosuhteet päiväunille.  Luen, makoilen sängyllä, kohta varmaan alan opiskelemaan ranskaa tai arabiaa. Käyn välillä X:n äidin kanssa kauppakierroksella, se tuntee kaikki liikkeiden omistajat ja me istutaan aina hetki niissä. Ihmiset ovat hirveän ystävällisiä, kovaäänisiä ja koko ajan vitsailemassa. En ymmärrä mistä puhutaan, vaikka välillä selkeästi kaikki utelevat minusta. Toissapäivänäkin istuin lihakaupan viileydessä, ja kuuntelin kun vieressä juoruttiin arabiaksi, ja mua vaan hymyilytti kauheasti kun tuntui että olen niin niin kaukana kotoa, ja että olen niin etuoikeutettu kun saan tutustua tähän maahan tällä tavalla. Siellä lihakaupassa tuuletin surraa, pieni televisio näyttää musiikkivideoita katon rajassa, kynttilä palaa tiskillä ja seinillä on pyhimysten kuvia. Seinät, katot ja lattia on vitivalkoisia. Ipad on latautumassa maassa, ja liikkeen omistaja haluaa välttämättä tarjota kahvit. Omistaja on X:n äidin hyvä ystävä, leskeksi jäänyt nainen, joka on mielettömän sydämellisen oloinen.

Yritän kovasti kommunikoida enemmän X:n äidin kanssa, ja vaikka mun ranska on aika järkyttävän huonoa niin kyllä me useimmiten ymmärretään toisiamme. X:n äiti on kyllä ylihuolehtiva, taluttaa mut aina kadun yli kädestä pitäen koska on varma, että jään auton alle. Yrittää aina tarjota jotakin lääkettä kun vähän aivastan, ja kun makaan sängyllä kasvot auringossa, tulee heti sulkemaan verhot, jotten saisi päänsärkyä.

Niin, yksityisyydestä ei täällä ole tietoakaan, jokaiseen tekemiseen puututaan. Yksin on mahdotonta olla, mikä on välillä todella ahdistavaa ja välillä ihanaa ja turvallista. Tuttavani väittävät, ettei Libanonissa kenellekään ole masennusta juuri siksi, että kukaan ei  voi jäädä yksin pahan olonsa kanssa. Tiedä siitä. Täällä, niinkuin muuallakin, eletään vahvasti kuplissa ja oletetaan paljon asioita omaan maahan liittyen tietämättä oikeastaan miten muut kuplat elävät.

Ladataan...

Ladataan...
Hetken huumaa.

 

Huh, voisiko upeampaa lokakuun ensimmäistä olla! Luonnon kauneus saa aina aikaan niin pakahduttavan olon. Se on melkein häiritsevää, tuntuu,että voisin räjähtää koska en osaa ilmaista sitä, mitä tunnen. Nytkin tekisi mieli jotenkin tallentaa kaikki nämä värit ympärilläni. Mutta mitkään sanat eivät riitä ja valokuvat näyttävät haaleilta. En tiedä miksi usein tulee valtava tarve tallentaa, säästää, ikuistaa ja jakaa se ympäröivä maisema. Miksi se tuntuu jopa vähän lohduttomalta kun tajuaa, ettei voi?

Monet’n sanotaan sanoneen “I get madder and madder on giving back what I feel.”

Samoja ongelmia minulla ja hänellä siis. Erona vain että Monet on ehkä yksi niistä taitelijoista, jotka ovat päässeet lähimmäksi ilmaisullaan sitä, miltä maisema voi ihmisen sisällä tuntua. Omat maalaustarvikkeeni pölyttyvät jossakin nurkassa, sillä annan aina periksi kun luomukseni ei heti ekalla kerralla muistuta läheisestikään sitä, mitä sen piti.

 

Toinen asia, mitä mietin tänään on se miten jotkin ihmisen aikaansaannokset eivät ollenkaan sulaudu luontoon, sen väreihin ja materiaaleihin. Miten karulta autot näyttävätkään hehkuvien puiden vieressä, samoin kuin metalli, betoni, liikennemerkit outoine väreineen. Lisää puutaloja!

Ladataan...

Pages