Olen Libanonissa paossa Suomen talvea sekä kirjoittamassa graduani.

On ollut hienoa tutustua tähän maahan asumalla paikallisen perheen luona. Ihmisten tapa huolehtia toisistaan täällä eroaa paljon siitä, mihin itse olen tottunut. Koskaan ei ole yksin, ja omia murheitaan tuskin ehtii miettiä, kun joku on koko ajan hyppimässä ympärillä tai soittamassa kitaraa ja laulamassa. Yksityisyyttä ei ole ja toisten asioihin puututaan huoletta ja kovaan ääneen. Tämä tuntuu välillä todella rasittavalta. Esimerkiksi on ihan tavallista huomautella toisen ulkonäöstä suoraan. Lähiruokakaupan omistaja kysyy, miksi naamani on niin punainen. Tuttavani kaverin äiti mittailee katseellaan ja sanoo, että olen laihtunut. Jos näytän vakavalta (perusilmeeni) tai istun itsekseni lukemassa, joku tulee heti kysymään, että miksi olen niin surullinen. Niin, ainakaan suru täällä ei voisi jäädä huomaamatta tai surullista ei jätettäisi omaan rauhaansa.

Mutta kyllä omaa rauhaa välillä todella kaipaa. Asunto, jossa vierailen, on pieni eikä omaa tilaa ole. Kaikki muut ovat tottuneet ja kasvaneet siihen, että suurin osa tavaroista ja tilasta jaetaan. Toki tämä aiheuttaa välillä riitoja, mutta kukaan ei silti tunnu kaipaavan enemmän tilaa. Perheen äiti ja isoäiti ovat todella ylihuolehtivaisia ja tarkkoja. Jos matkalla ulos minulla on takki auki, saan heti kuulla, että tulen vilustumaan. Jos istun ilman sisäkenkiä pelkissä sukissa, saan pitkän saarnan siitä, miten sukkani kastuvat, koska kylpyhuoneen lattia on märkä. Tai ettei ulos voi mennä koska tuulee. On liian sateista, jotta voisi syödä jäätelöä. Koko ajan joku on kysymässä, että onko minulla nälkä tai kylmä, ja kun vastaan kieltävästi silti viiden minuutin päästä minulle ollaan kuitenkin tarjoamassa jotakin syötävää. En saa myöskään auttaa missään kodinhoitoon liittyvissä asioissa, mutta sen sijaan isoäiti viikkaa kaikki pestyt alusvaatteeni nätisti (noloa) ja perheen äiti taas on ulkona ollessani järjestänyt koko matkalaukkuni sisällön ja viikannut kaikki vaatteeni (kyllä, noloa). Mutta niin asiat rullaavat. Aluksi koin, että tein koko ajan jotakin väärin, mutta nyt ymmärrän, että näitä ohjeita jaetaan koko ajan kaikille, suurella sydämellä.

Hauskinta mielestäni on se, että silloin kun yritän opiskella tai lukea talon veljekset kerääntyvät ympärilleni ja kertovat tauotta juttuja ja yrittivät saada laulamaan kanssaan. Tai keksivät lauluja minusta. Tapana on yrittää piristää sitä, joka joutuu opiskelemaan ja antamaan mahdollisimman paljon huomiota tälle. Olen yrittänyt selittää, että yleensä henkilökohtaisesti opiskelen parhaiten silloin kun ympärillä on hiljaista ja joku ei koko ajan kysy mielipidettäni asioista. Mutta tapansa kullakin, reissussa minulle on tärkeintä sopeutua ja olla avoimella mielellä, ymmärtää ja välillä myös omaksua paikallisia tapoja. Jos suhtautuu erilaisuuteen uteliaasti ja pohtii omia reaktioitaan voi oppia paljon uutta itsestään.