Ei oo kämppää syksyksi, ei myöskään töitä. Ruisrock-vkloppu oli ihana, mutta samalla myös kamala sillä nyt eroahdistus on suurempi kuin koskaan. Ikävöin niin perkeleesti kaupunkia ja ihmistä, enemmän sitä ihmistä kylläkin. Tiedottomuus tulevasta ahdistaa ja turruttaa, mutta pakko kai yrittää keksiä jotain positiivista täällä olemisestakin. Päätin lähtee etsimään sitä mummulasta ja yllättäen se positiivinen fiilis löytyikin ruuan ääreltä… miten sattuikaan… Tein eka kertaa voisulakastiketta, joka on siis niinkin yksinkertainen operaatio, että sulatan voin, lisään sipulit ja vettä. Kyllä, jopa minä onnistuin tässä ja sen vuoksi mummu halasi minua onnitellen… kertooko jotain ruuanlaittotaidoistani?
Nyt makaan sohvan pohjalla, ääni ei kulje ja kurkkuun sattuu pahemmin kuin koskaan ennen. Tällaisina hetkinä harmittaa, ettei mun läheiset osaa viittomakieltä, en nimittäin jaksais nyt puhuu sanaakaan. Sairastuminen tulee myös sopivasti hetkiin, jolloin pitäis olla painamassa duunia niska limassa vielä, kun sitä duunii on… Ei nyt mee jotenkin niin ku Strömssössä tää mun elo…