Mitä opin Libanonissa

 

Syysmyräkkää on mukavaa katsella ikkunan läpi. Flunssakierre ei tunnu millään helpottavan ja olen haahuillut koko päivän sisällä villasukat jalassa. Päivän suurin saavutus oli keittää spagettia ja laittaa kasaan lemppari lohturuokaa: pastaa, oliiviöljyä, pecorino- ja parmesanraastetta ja mustapippuria. Ah niin hyvää! Aikamoisia saavutuksia tänään siis. Olen levännyt ja tankannut c-vitamiinia ihan riittämiin, kohta voisi jo alkaa saada energiansa takaisin.

Noh, olen joka tapauksessa muistellut hyvällä mielellä kesän lämpöä. 

Palasin hiljattain lomalta Libanonista. Melun, saasteiden ja henkeäsalpaavien maisemien kummallisesta sekoituksesta. Beirutista, jonka katukuvassa pyhimykset, marttyyrit ja poliitikot valvovat ohikulkijaa. Maasta, jossa ihmisten alati muuttuvat suunnitelmat ja spontaanius saavat minut hermostumaan välillä odottamattoman paljon. Hermostun, kunnes ymmärrän, että ainoa vaihtoehto on antaa periksi ja hyväksyä, ettei minun aina tarvitse vaikuttaa kaikkiin asioihin. Let go, chill bro.

Esimerkiksi yhtenä iltapäivänä tarkoituksenamme oli lähteä vain pienelle kävelylle meren rantaan. Jätin siis kaikki tavarani kotiin. Pihalla törmäsimme kuitenkin X:n kaveriin, jonka kyydissä ajoimme toiseen kaupunkiin syömään (kuulemma) maailman parasta jäätelöä. Sieltä taas sattumoisin lähdimme toisen porukan kyydillä Beirutiin, josta matka vielä jatkui johonkin hienostokylään vuorille. Tässä vaiheessa alkoi ärsyttämään se, että kukaan (X) ei kerro mitä suunnitelmia meillä on, vaan kaikkeen pitäisi lähteä mukaan varoittamatta ja valmistautumatta.

 Lopulta pääsemme perille ja illasta tulee todella hauska.  Mitä sitten, etten tiedä mitä tapahtuu, että huulirasva ja puhelin jäivät kotiin. Mitä sitten, että suunnitelmat muuttuvat ja huulet ovat rohtuneet. Aurinko laskee mereen, juon paikallista kylmää roseeta. Lesson learned.

Kotiin Helsinkiin palattuani hiljaisuus soi korvissa. Kuulen omat ajatukseni liiankin hyvin.