Paras aika uida on sateella

 

Istun mökin tuvassa, ja mietin. Kahvi on liian kuumaa. Kellon tikityksestä ja kärpäsen pörinästä huolimatta ympärilläni on niin hiljaista. Kohiseva, melkein häiritsevä hiljaisuus. Vaikka nautinkin rauhasta istua omiin ajatuksiini vaipuneena toivon samalla jo muiden tulevan takaisin. Halusin kirjoittaa, mutta ajatukseni ovat hävinneet ja kyllästyttää iänikuinen miettiminen. Menen aamuaurinkoon tekemään kärrynpyöriä.

 

 Luonnonkukat, uudet perunat, jäätävän kylmä aamupulahdus.

Tunnen kapinallisuutta syödessäni suklaata aamupalaksi.

 Kahvikuppi, kukkameri, auringon porotus. Ei ajatuksia, vain lämpöä ja luonnon ääniä. Yhdessä, mutta välillä rauhassa puuhaillen omia juttuja. Se on parasta meissä.

 

Aika maalla kulkee eri tavalla. Päivä tuntuu hyvällä tavalla pitkältä, tavallisiin askareihin menee paljon aikaa. Saunan lämmittäminen, mustikoiden keruu piirakkaa varten. Hiljainen pitkä aamu sateen ropistessa järven pintaan. Saunan ikkunasta näen koivunlehtien välistä välkehtivän järven. Löyly polttaa ja iho höyryää, edessä tyyni pinta. Vesi salpaa hengityksen.

 

En tiedä mikä maisema koskettaisi minua ennemmän kuin vehreiden koivujen pilkkoma järvimaisema, jonka jo laskevan auringon valo värjää lämpimällä sävyllään. Tunne on pakahduttava.

Mutta mietin menettäisikö tämä maisema kauneutensa jos jättäisit minut. Pelkään sitä sillä en halua tuntea niin. 

Tärkeimmät oppini maalta ovat, että tarvitsen elämääni rentouttavaa, tylsääkin samoilua metsässä kanttarellien perässä. Sillä rehellisesti sanoen en todella ole mikään eräihminen. En missään tapauksessa osaa perata haukea vaan pakenen mielummin paikalta. Sen sijaan syön mieluusti mustikoita metsästä ja tylsistyn virikkeettömyyteen. Pikkuhiljaa rauhoitun. Paras lahja, jonka voin antaa itselleni.