Stories from the past: Libanon
Libanon on yhtä kaunis kuin ennenkin. Elämäni on muuttunut hetkessä uskomattoman verkkaiseksi. X on noin 12 tuntia vuorokaudesta poissa, ja vietän sen ajan täällä kotona. Tuijottelen seinän halkeamia, juon arabialaista kahvia X:n isoäidin ja äidin kanssa utuisessa lämpimän valoisessa olohuoneessa. Liikeenteen melu ja jatkuvasti päällä pauhaava televisio sekoittuvat taustameluksi, johon tottuu nopeasti. Seinien takana porottaa aurinko, mutta viileämpinä päivinä ikkunan läpi puhaltava tuulenvire luo vastustamattomat olosuhteet päiväunille. Luen, makoilen sängyllä, kohta varmaan alan opiskelemaan ranskaa tai arabiaa. Käyn välillä X:n äidin kanssa kauppakierroksella, se tuntee kaikki liikkeiden omistajat ja me istutaan aina hetki niissä. Ihmiset ovat hirveän ystävällisiä, kovaäänisiä ja koko ajan vitsailemassa. En ymmärrä mistä puhutaan, vaikka välillä selkeästi kaikki utelevat minusta. Toissapäivänäkin istuin lihakaupan viileydessä, ja kuuntelin kun vieressä juoruttiin arabiaksi, ja mua vaan hymyilytti kauheasti kun tuntui että olen niin niin kaukana kotoa, ja että olen niin etuoikeutettu kun saan tutustua tähän maahan tällä tavalla. Siellä lihakaupassa tuuletin surraa, pieni televisio näyttää musiikkivideoita katon rajassa, kynttilä palaa tiskillä ja seinillä on pyhimysten kuvia. Seinät, katot ja lattia on vitivalkoisia. Ipad on latautumassa maassa, ja liikkeen omistaja haluaa välttämättä tarjota kahvit. Omistaja on X:n äidin hyvä ystävä, leskeksi jäänyt nainen, joka on mielettömän sydämellisen oloinen.
Yritän kovasti kommunikoida enemmän X:n äidin kanssa, ja vaikka mun ranska on aika järkyttävän huonoa niin kyllä me useimmiten ymmärretään toisiamme. X:n äiti on kyllä ylihuolehtiva, taluttaa mut aina kadun yli kädestä pitäen koska on varma, että jään auton alle. Yrittää aina tarjota jotakin lääkettä kun vähän aivastan, ja kun makaan sängyllä kasvot auringossa, tulee heti sulkemaan verhot, jotten saisi päänsärkyä.
Niin, yksityisyydestä ei täällä ole tietoakaan, jokaiseen tekemiseen puututaan. Yksin on mahdotonta olla, mikä on välillä todella ahdistavaa ja välillä ihanaa ja turvallista. Tuttavani väittävät, ettei Libanonissa kenellekään ole masennusta juuri siksi, että kukaan ei voi jäädä yksin pahan olonsa kanssa. Tiedä siitä. Täällä, niinkuin muuallakin, eletään vahvasti kuplissa ja oletetaan paljon asioita omaan maahan liittyen tietämättä oikeastaan miten muut kuplat elävät.
