Eletään muutoksen aikaa. Lasken päiviä luottamustoimeni päätökseen, viimeinen päivä puheenjohtajana koittaa 45 päivän kuluttua. Puheenjohtajuutta on takana 685 päivää, yhtäkään en vaihtaisi pois.

Tajuntaani on pikkuhiljaa hiipinyt se fakta, että edessä häämöttää hallitusvapaa arki ja se, että elämäni tulee vääjäämättä muuttumaan suuresti, kun koittaa tammikuun ensimmäinen. Olen myös alkanut tiedostaa sen, että elämä muuttuu myös vielä suuremmin kesäkuun alussa. Silloin valmistun ja opiskelijaelämä on eletty. Alkaa uusi jakso. Samaan aikaan olen kamalan innoissani. Osittain vielä ehkä vähän salaa ja varovasti, saakohan tästä olla näin iloinen. Ja samalla huomaan, että ajatus luopumisesta saa minut niin kovin surulliseksi. Enää silloin en ole osa tätä nykyistä aktiivimaailmaa, minusta tulee iso ja aikuinen. Pitää käydä töissä ja kehityskeskusteluissa ja olla ammattilainen ja osata oikeasti asioita. Samalla olen juuri näistä samoista asioista ja monesta muusta iloissani. Pelottaa vähän myös ajatus josko minä olenkin se, joka ei saakaan heti töitä valmistumisen jälkeen.

Toinen asia, joka surettaa suuresti on ikävä. Minulle tulee hirmuinen ikävä näitä ihania ja innostavia ihmisiä, jotka ovat olleet läsnä arjessani päivittäin. Tulen varsinkin ikävöimään hallitustani ja toimistoelämää. Kaikkia niitä keskusteluita ja vedet silmissä nauramista. Ideoita, jotka jalostuvat käytännön toimiksi. Sitä tukea ja olkapäätä ja kannustavia kommentteja, jotka auttavat jaksamaan kun stressi ja itkupotkuraivarit puskevat päälle.  Juuri niitä ihania ihmisiä, joista on tullut tärkeitä ystäviä. Olen niin ylpeä hallituksestani, yhdeksän vahvaa ja osaavaa naista, jotka pystyvät ihan mihin vaan.

Tätä kirjoittaessani olen joutunut useasti pyyhkimään silmiäni. Niissä taitaa olla roskia.