Meidän koti melkein myytiin. 

Emme ole uskaltaneet laittaa taloamme vielä myyntiin. Olemme kohta vuoden keikkuneet siinä rajalla, mutta yhdeltäkään välittäjältä emme ole lopulta kysyneet hinta-arviota, eivätkä nappaamani myyntikuvat ole päässeet yhdellekään sivustolle esille. Jokin siinä on aina lopulta tökkinyt. Fiilis ei ole ollut kohdallaan ja uskallus on puuttunut, eikä kumpikaan meistä ole todella puskenut myyntiä eteenpäin. Jokin aika sitten (muuttokuumeeni ollessa pahimmillaan) satuin näkemään ostoilmoituksen, joka sijainniltaan ja hintaluokaltaan vastasi meidän taloamme. Laitoin menemään ostajaehdokkaalle viestiä kuvineen ja seuraavaksi olimmekin keskellä hirveää siivousrumbaa. Ostaja halusi tulla katsomaan taloa ja meillä oli vain muutama päivä aikaa kääntää talo ja sen hieman epämääräisessä kuosissa olevat varastointitilat (krhöm) parhaimpaan kuosiinsa. 

Seuraavat päivät käytimme kaiken vapaa-ajan ja perheenjäseniltä liikenevän avun talon kiillottamiseksi. Tottakai meidän tuurillamme juuri näiden päivien aikana jääkaapin kahva jäi käteen ja hana alkoi vuotaa… kuinkas muuten. Jatkuva tekeminen verotti jaksamista, mutta minä kieltäydyin stressaamasta. Tai ehkä oikeammin minulla ei ollut aikaa jäädä murehtimaan sitä ehtisimmekö tekemään kaikkea vai emme. Minut valtasi ensimmäistä kertaa outo rauhallisuuden tunne. Mikään ei ole minun hallinnassani ja se on ihan ok. Minä en mitenkään voinut tietää miten tämän talonäytön kanssa kävisi. Kaikki saattaisi muuttua muutamassa päivässä. Ostaja tekisi ehkä tarjouksen ja me etsisimme vuokrakämpän, jonne muuttaa väliaikaisesti Sen Oikean paikan etsimisen ajaksi. Voisimme olla viimein vapaita lähteä tarttumaan mahdollisuuksiin, kun kohdalle sellainen osuisi. Tai sitten mikään ei muuttuisi. Elämä jatkuisi, mutta se jatkuisi tässä. Minä voisin siivota sormeni verille ja tehdä parhaani taloa esitellessäni, mutta todellisuudessa kauppojen syntyminen ei olisi minusta kiinni. He haluavat tämän talon, jos haluavat. Tämä tuntui oudolla tavalla rauhoittavalta. Asiat kulkisivat omia uomiaan, vaikka minä kuinka pyristelisin vastaan ja yrittäisin muuttaa niiden suuntaa. Parempi siis vain ottaa vastaan se, mikä vastaan tulee. 

Näyttöpäivä saapui. Ostajat olivat todella mukavia ja vaikuttivat ihastuvan moneen asiaan talossamme. En ollut kuitenkaan valmis laittamaan rahojani likoon tarjouksen puolesta. Toisaalta en olisi ollut kauhean yllättynyt, jos uusi näyttöpyyntö tai jopa se tarjous olisi tullut. Toisin kuin Aviomies, pystyin säilyttämään tyynen mielen odottaessamme luvattua ilmoitusta ostajalta. Muutaman päivän kuluttua viesti lopulta tuli. Talo oli ihana, mutta ei aivan sitä mitä he etsivät. Se siitä. 

Monella tapaa olin helpottunut lopputulemasta. Näyttöä edeltänyt kiire oli verottanut aikaa muista minulle tärkeistä asioista ja nyt saisin palata takaisin normaaliin päiväjärjestykseen. Näyttöä varten olimme myös saaneet muutaman talossa odottaneen homman vihdoin tehtyä ja kunnon siivouksen jäljiltä koti näytti taas melkein kuin sisustuslehdestä repäistyltä. Ymmärsin myös sen, etten ole vielä tänä vuonna valmis ryhtymään talon myyntiin. Se vie liikaa aikaa ja etenkin tässä markkinatilanteessa ja tähän aikaan vuodesta myynti ei kannata. Aviomies ei ollut tästä kantakäännöksestäni mielissään, mutta ymmärsi kuitenkin tunteeni. Ihana kärsivällinen Aviomies, joka hetken harmiteltuaan löysi taas elämästä ja tilanteesta jotain hymyn arvoista. 

Talon myynnille otetaan siis aikalisä ja asiaa katsotaan keväällä uudemman kerran, uusin tuntein ja sen hetkisen tilanteen kannalta. Se sopii minulle hyvin, sillä jollain tavalla taloa esitellessäni rakastuin siihen vähäsen uudelleen. Onhan tämä aika söpö. Ehkä emme sittenkään ole vielä valmiita jatkamaan matkaa?

Olen aina ollut hätähousu. Ensimmäisenä ryntäämässä toteuttamaan ”hyviä ideoita” oli kyse sitten rivitanssikurssista tai uudesta huonejärjestyksestä. Lukemattomia ovat ne kerrat, kun olen keskellä yötä saksinut itselleni otsatukkaa tai kaivanut maalausvälineet esiin ihan vain siksi, että nyt tuntui siltä. Pitkän tähtäimen suunnitelmat eivät ole minun juttuni, ellen pääse työskentelemään niiden parissa just nyt. Tuskalliseksi tämä luonteenpiirre on muuttunut vasta viime aikoina ja lopullisen herätyksen tarjosi äitini huomautus asiasta, kun murehdin jälleen yhden menetetyn unelmien talon perään. ”Mikä kiire sulla on tästä lähteä? Teillä on niin kaunis koti. Miksi sun täytyy olla aina tekemässä jotain ja menossa jonnekin? Etkö sä voisi vain hetkeksi rauhoittua ja nauttia tästä mitä on nyt?”

Äidin sanat jäivät kaihertamaan mieltäni. En nimittäin todellakaan ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Että minäkö istuisin alas sohvalle ja ihastelisin siitä kaunista itse sisustettua kotia? Jaksaisin ehkä minuutin. Sitäkö se hetkestä nauttiminen tarkoittaa? Kuulostaapa harvinaisen turhanpäiväiseltä aikaansaamattoman ihmisen hommalta. Elämäntilanteesta ja hetkestä nauttimisen takana täytyy olla jotain muutakin. Päätin etsiä vastausta luotettavimmasta mahdollisesta lähteestä. Katoin vittu googlesta. 

En osaa nauttia hetkestä. Näin kirjoitin hakukenttään. Kuulostaapa varsinaiselta kolmannen maailman ongelmalta, mutta onneksi google ei lavertele (ainakaan lähipiirilleni). Oletin googlettelun tarjoavan vastauksia, kuten linkkejä elämässä menestyneen mindfullnessia harrastavan ruostalaisnaisen tai intialaisiin retriitteihin tutustuneen entisen poliitikon sivuille, mutta sen sijaan löysin vain kysymyksiä. Ja lisää kaltaisiani. Ihmiset toisensa jälkeen kysyivät nettipalstoilla samaa kuin minä. En osaa elää hetkessä. Miten nauttia tästä hetkestä? Jokainen päivä vaan menee, enkä osaa nauttia siitä.

Ja entä ne vastaukset sitten? Tyypillistä suomi24-kamaa. Jokainen hetki on lahja. Nauti siitä, että olet tässä just nyt. Niin siis tuohan on juuri se tavoite, mutta miten sinne päästään, kerropa se. Vähän sama kuin huutaisi pukittelevan hevosen selässä roikkuvalle ratsastajalle, että älä putoa. Ahaa, kiitos vinkistä. Sillähän se homma ratkeaa.

Koska internet ai antanut minulle tarvitsemaani apua, totesin lähteneeni merta edemmäs kalaan. Aviomies vaikuttaa tasapainoiselta, iloiselta ja onnelliselta ihmiseltä, joten päätin kysyä häneltä neuvoja. Minun piti vain odottaa pari minuuttia, kunnes hän oli toipunut nauramisestaangooglettelulleni. ”Siis sä oikeasti yritit googlettaa miten nauttisi enemmän elämästä?” Jep, niin tein. 

Ikävä kyllä Aviomiehelläkään ei ollut tarjota elämää suurempia vastauksia kysymyksiini. Hän kuulemma nauttii elämästä juuri nyt tällaisenaan, mutta hän ei osannut sanoa, mistä hänen tyytyväisyytensä tähän hetkeen syntyy. Aivan samalla tavalla hänellä on haaveita ja unelmia, joita hän aktiivisesti tavoittelee, mutta ne eivät tunnu kuluttuvan häntä loppuun samalla tavalla kuin minua. Päinvastoin hän tuntuu saavan niistä energiaa ja iloa. Hänelle ne eivät näyttäydy niinkään jonkin puuttumisena, joten ne eivät myöskään aiheuta hänelle surkeaa mieltä. Hän ei ajattele, että ”minulla ei ole unelmieni taloa”, vaan pikemminkin ”minulla on unelma talosta”. Tämä ajatusmaailma alkoi äkkiä haiskahtaa eräälle tutulle self help -oppaalle, josta minulla on aika ristiriitaiset ajatukset. Siitä lisää myöhemmin.