Minä olen Olivia
Olen Olivia. Kaksikymmentäseitsemänvuotias Hyvän Miehen vaimo. Teen päivätyötäni liukuhihnalta ja siinä sivussa haaveilen elättäväni itseni luovalla alalla. Minulla on erinomaisen lämpimät ja läheiset välit äitiini ja henkisen ja fyysisen välimatkan vuoksi viilenneet suhteen ystäviini. Näen heitä harvemmin kuin neljänsadan kilometrin päässä asuvaa veljeäni. Olen terve, hyväkäytöksinen, fiksu ja kaikin puolin esittelykelpoinen nuori nainen, vaikka höpötänkin toisinaan liikaa, ajattelusta puhumattakaan. Salaisuuteni on siinä, että osaan pitää suuni tarvittaessa myös kiinni.
Lyhyesti tiivistettynä minulla on kaikki avaimet onneen. Terveys, hyvä avioliitto, perhe ja työpaikka. Ja kaikesta tästä huolimatta minun on myönnettävä häpeällinen totuus, jota en ole koskaan kenellekään kehdannut sanoa ääneen. Minä olen tyytymätön. Hah, siinä se nyt on. Miten rumalta tuo koko virke näyttääkään. Se on niin kuvottavaa kuultavaa länsimaisen onnekkaan paskiaisen suusta, että haluaisin pyyhkiä sen pois jo nyt. Jumalauta, miten kiittämätöntä.
Nyt haluan kuitenkin vähän pehmentää… siis selitellä asioita. Olen tyytymätön tiettyihin asioihin elämässä. Olen erittäin tyytyväinen ja onnellinen kaikista niistä asioista, jotka liittyvät edellä mainittuihin onnenlähteisiin, jotka minulla jo on. Usein iltaisin sujahdan peiton alle jo nukkuvan Aviomiehen viereen ja silittelen hänen paljasta lämmintä selkäänsä. Ja silloin ajattelen aina, miten onnekas oikein olenkaan. Kuuntelen hänen hiljaisina huokauksina kulkevaa hengitystään ja haluaisin herättää hänet vain kertoakseni millainen aarre hän minulle on.
Seuraavana aamuna kuitenkin nousen ylös ja selaan läpi uusimmat myytävien talojen ilmoitukset kaikilta kolmelta suurimmalta kiinteistövälityssivustolta. Sen jälkeen murjotan, koska emme uskalla laittaa omaa pientä ja ahtaantuntuista taloamme myyntiin huonon markkinatilanteen vuoksi, eikä meillä ole varaa ostaa sellaista taloa, jollaisesta unelmoimme. Toisinaan olemme löytäneet otollisen myyntikohteen ja haaveilleet Suuresta Muutoksesta. Omakotitalo maalla suurella pihalla, kenties kokonainen pientila. Pihalla rakennus nikkarointia varten ja sisällä suuri tupakeittiö vieraiden kestitsemiseen. Ikkunasta avautuva peltomaisema huojuu kesäisin kultaista viljaa ja leviää talvisin edessämme laajana pehmeänä lumipeitteenä, jonka täydellisyyden rikkovat vain eläinten polut ja minun hiihtolatuni. Olemme onnellisia maalaisihmisiä, jotka viettävät vapaa-aikansa ruokkien kotieläinten muodostamaa laumaa ja laukaten sänkipelloilla. Mieli kirkkaana ja tunnelmakuvat takaraivoomme tatuoituina odotamme näyttöpäivää, mutta pari päivää ennen kohde katoaakin myyntisivustolta ja käy ilmi, että se on jo myyty. Siis alle viikossa! Lama-aikana!
Tuollaisina hetkinä vajoan aina mustaan melankolian ja ärtymyksen sekaiseen mielentilaan. Ensimmäisinä kertoina meitä lohdutti kohtalokkaan deterministinen ajattelutapa. Se paikka ei ollut meitä varten. Meitä odottaa jotain parempaa. Niin sen täytyy mennä. Kun tähän samaan fraasiin on vuoden ajan nojautunut kerta toisensa jälkeen, alkaa sekin menettää parhaan teränsä. Jossain vaiheessa jopa luovuimme uuden talon ostamisesta ja aloimme suunnitella nykyisen kotimme laajentamista. Ensin suunnittelimme rakentavamme suuren laajennuksen, sitten hieman pienemmän ja lopulta suunnitelmamme kutistuivat kahdeksan neliön ulkokuistin muuntamiseen lämpimäksi tilaksi. Teimme laskelman ja heitimme sen roskiin. Liian kallista ottaen huomioon sen, ettemme oikeasti halunneet asua tässä enää montaa vuotta.
Kun toisinaan pystyn hetkeksi unohtamaan kaipuuni maaseudulle vanhojen vaahtera- ja tammipuiden varjoon, löydän aina jonkin toisen pakkomielteeni pariin. Kai tässä vaiheessa voi puhua pakkomielteistä. Ainakin ne tuntuvat toisinaan aiheuttavan melkein fyysistä kipua. Aivan kuin sielussa asti repisi särkevä tunne unelman muututtua kovaksi kylmäksi aukoksi. Lapsuudenunelmat tuntuvat useimmiten olevan niitä kaikkein kipeimpiä. Jahdatessani haaveitani mielenvikaisen härän jääräpäisyydellä olen tullut ajaneeksi itseni aivan loppuun. Olen antanut kaikille haaveilleni, niille toteutumattomille, niin suuren arvon arkipäiväisessä elämässäni, että niiden tavoittelusta on tullut itseisarvo. Ne ovat hukuttaneet alleen kaiken muun hyvän ja arvokkaan. Jokapäiväisessä elämässä se on kasvanut tyytymättömyydeksi ja kykenemättömyydeksi nauttia enemmän tai vähemmän pienistä saavutuksista.
Vaihdamme uuden kauniin lattian vanhan ja ruman tilalle. Voi miten kaunis, ajattelen. Mutta voi kun saisin puhkaista tuohon keittiön seinään oviaukon. Tila muuttuisi niin paljon avarammaksi. Sellainen remontti vain maksaa ihan hirveästi. Mistä ihmeestä saisimme sellaiset raha? Aloitan vuoden kestävän koulutuksen työn ohessa ja jo puolessa välissä opintoja selailen sopivia täydennyskoulutusvaihtoehtoja. Remontoimme makuuhuoneen ja minä pohdin miten rahoittaisimme seuraavaksi uuden keittiön. Käymme Kreikassa ja minä kaipaan Islantiin. Ostamme kasvihuoneen ja minä suunnittelen seuraavaksi kasvimaata. Tämä jatkuu loputtomiin.
Elämästä on tullut minulle projekti, jota elän kuin lautapeliä. En pysähdy ihailemaan sitä pistettä, johon olen saapunut, vaan rynnistän heittämään noppaa päästäkseni eteenpäin ja kiroan, kun saan liian pienen silmäluvun saavuttaakseni seuraavan voittoruudun. Nyt olen viimein valmis heittämään kirotun pelilautani seinään. Edes perheeni ei pysy enää mukanani ja pian en minäkään. Haluan tehdä tästä pelistä lopun ennen kuin joudun rosvoruutuun tai takaisin lähtöpisteeseen. Haluan saavuttaa unelmani, mutta en näin. Haluan voida pysähtyä nauttimaan hetkestä, oli se sitten nykyinen tai tuleva. Sitä minä en ole koskaan oppinut. Olen tehokas ja nopea kuin höyryjuna, mutta en ehdi katsella maisemia poukkoilultani. Olen aina ollut ihminen, joka nauttii enemmän matkasta kuin päämäärästä, mutta nykyään en pysty enää nauttimaan kummastakaan.
Tänään olen ymmärtänyt, että minun täytyy hiljentää vauhtia ja lopettaa elämän pakottaminen minun haaveitteni mukaiseen muottiin. Minun on opittava kärsivällisyyttä, vaikka se kuinka tekisi kipeää ja luotettava siihen, että oikeat asiat tapahtuvat oikeaan aikaan. Haluan osata haaveilla tyynesti. Olla vastaanottavainen ja herkkä. On lapsellista olettaa, että tietty unelma, tietty tavoite tai tietty muutos tekisi minusta onnellisemman tai kokonaisemman. Eihän niin ole käynyt vielä nytkään, vaikka yhtä moni unelmistani on jo käynyt toteen. Niihin minun on nyt suunnattava keskittymiseni ja rakkauteni.
Tämä blogi on matkakuvaukseni tielläni kohti täydempää onnellisuutta ja hetkessä elämisen taitoa. Se on lokikirja, johon merkitsen ylös matkani tyrskyt ja myötätuulet. Toivon mukaan se toimii myös karttanani silloin, jos matkallani eksyn. Toivottakaa minulle onnea. Tai älkää sittenkään, minullahan on jo kaikki onni maailmassa.