Ensimmäinen askel
Olen aina ollut hätähousu. Ensimmäisenä ryntäämässä toteuttamaan ”hyviä ideoita” oli kyse sitten rivitanssikurssista tai uudesta huonejärjestyksestä. Lukemattomia ovat ne kerrat, kun olen keskellä yötä saksinut itselleni otsatukkaa tai kaivanut maalausvälineet esiin ihan vain siksi, että nyt tuntui siltä. Pitkän tähtäimen suunnitelmat eivät ole minun juttuni, ellen pääse työskentelemään niiden parissa just nyt. Tuskalliseksi tämä luonteenpiirre on muuttunut vasta viime aikoina ja lopullisen herätyksen tarjosi äitini huomautus asiasta, kun murehdin jälleen yhden menetetyn unelmien talon perään. ”Mikä kiire sulla on tästä lähteä? Teillä on niin kaunis koti. Miksi sun täytyy olla aina tekemässä jotain ja menossa jonnekin? Etkö sä voisi vain hetkeksi rauhoittua ja nauttia tästä mitä on nyt?”
Äidin sanat jäivät kaihertamaan mieltäni. En nimittäin todellakaan ymmärtänyt mitä hän tarkoitti. Että minäkö istuisin alas sohvalle ja ihastelisin siitä kaunista itse sisustettua kotia? Jaksaisin ehkä minuutin. Sitäkö se hetkestä nauttiminen tarkoittaa? Kuulostaapa harvinaisen turhanpäiväiseltä aikaansaamattoman ihmisen hommalta. Elämäntilanteesta ja hetkestä nauttimisen takana täytyy olla jotain muutakin. Päätin etsiä vastausta luotettavimmasta mahdollisesta lähteestä. Katoin vittu googlesta.
En osaa nauttia hetkestä. Näin kirjoitin hakukenttään. Kuulostaapa varsinaiselta kolmannen maailman ongelmalta, mutta onneksi google ei lavertele (ainakaan lähipiirilleni). Oletin googlettelun tarjoavan vastauksia, kuten linkkejä elämässä menestyneen mindfullnessia harrastavan ruostalaisnaisen tai intialaisiin retriitteihin tutustuneen entisen poliitikon sivuille, mutta sen sijaan löysin vain kysymyksiä. Ja lisää kaltaisiani. Ihmiset toisensa jälkeen kysyivät nettipalstoilla samaa kuin minä. En osaa elää hetkessä. Miten nauttia tästä hetkestä? Jokainen päivä vaan menee, enkä osaa nauttia siitä.
Ja entä ne vastaukset sitten? Tyypillistä suomi24-kamaa. Jokainen hetki on lahja. Nauti siitä, että olet tässä just nyt. Niin siis tuohan on juuri se tavoite, mutta miten sinne päästään, kerropa se. Vähän sama kuin huutaisi pukittelevan hevosen selässä roikkuvalle ratsastajalle, että älä putoa. Ahaa, kiitos vinkistä. Sillähän se homma ratkeaa.
Koska internet ai antanut minulle tarvitsemaani apua, totesin lähteneeni merta edemmäs kalaan. Aviomies vaikuttaa tasapainoiselta, iloiselta ja onnelliselta ihmiseltä, joten päätin kysyä häneltä neuvoja. Minun piti vain odottaa pari minuuttia, kunnes hän oli toipunut nauramisestaangooglettelulleni. ”Siis sä oikeasti yritit googlettaa miten nauttisi enemmän elämästä?” Jep, niin tein.
Ikävä kyllä Aviomiehelläkään ei ollut tarjota elämää suurempia vastauksia kysymyksiini. Hän kuulemma nauttii elämästä juuri nyt tällaisenaan, mutta hän ei osannut sanoa, mistä hänen tyytyväisyytensä tähän hetkeen syntyy. Aivan samalla tavalla hänellä on haaveita ja unelmia, joita hän aktiivisesti tavoittelee, mutta ne eivät tunnu kuluttuvan häntä loppuun samalla tavalla kuin minua. Päinvastoin hän tuntuu saavan niistä energiaa ja iloa. Hänelle ne eivät näyttäydy niinkään jonkin puuttumisena, joten ne eivät myöskään aiheuta hänelle surkeaa mieltä. Hän ei ajattele, että ”minulla ei ole unelmieni taloa”, vaan pikemminkin ”minulla on unelma talosta”. Tämä ajatusmaailma alkoi äkkiä haiskahtaa eräälle tutulle self help -oppaalle, josta minulla on aika ristiriitaiset ajatukset. Siitä lisää myöhemmin.