Tasan viikko takana leikkauksesta. Aikamoinen viikko on ollutkin. Musta tuntuu,että ma-pe välisen ajan mä vain nukuin varmaan 19h/vrk. Välillä heräsin kipuun ja omaan itkuuni,napsin lääkkeitä,tein fyssarin määräämiä liikkeitä,pidin kylmää ja jatkoin nukkumista. Ei oikein edes ruoka maistunut. Ensimmäinen suihkussa käynti oli kyllä myös elämys kipeän käden kanssa. Ihme etten pyörtynyt. Ilman puolison apua ei kyllä koko suihkussakäynti olisi edes onnistunut.

Launtaina tuntui viimein siltä,että jaksaisikin jotain. Mies puki mulle päälle oikeat vaatteet ja käytiin ruokakaupassa!Tosi villiä. Iltasella myös piipahdin pikaisesti iskän kanssa kirjamessuilla etsimässä saikkulukemista ja moikkailin tuttuja. Siinä latte toisessa kädessä ihmisten ilmoilla ollessa oli jo hetken ihan normaali olo. Ilta oli kyllä sitten tosi kipeä,kuten yökin,mutta musta se oli silti sen arvoista. Pääkoppa kaipaa välillä tuuletusta ja sosiaalisia kontakteja. Olin ollut koko pitkän viikon vaan sängyssä omassa huoneessa ja kuunnellut kun mies ja lapset touhuaa kotona omia asioitaan. Ja mä vain makoilen kylmäpussin kanssa hämärässä huoneessa.Irrallinen olo.

Eilen oli tikkien poisto ja ensimmäinen fysioterapia. Itketti,nauratti,ärsytti ja huvitti,kun kaikki on niin sairaan hankalaa pelkällä vasurilla. Oikeasta kädestä ei ole juuri nyt yhtään mitään hyötyä. Pyysin eilen siis mukaani pikkuveljen taksikuskiksi,kengännauhojen sitojaksi,laukun kantajaksi ja takin pukijaksi. Kunnon vahva ja itsenäinen nainen siis. Nöyräksi on kyllä vetänyt,kun kaikkeen tarvii jonkun apua. Mies pukee mut aamulla kun lähtee töihin ja tekee safkat jääkaappiin,auttaa suihkussa ja laittaa hiukset. Noin muutamia asioita mainitakseni. Kirjamessuille lähtiessä isä puolestaan laittoi mulle kengät,avasi auton oven ja kiinnitti turvavyön,huokaus.

Yritän olla ahdistumatta tästä,koska tälle ei voi nyt mitään. Lapset totesivat osuvasti,että äiti on nyt meidän prinsessa, kun se on kokkaus-ja siivouslomalla. Siltä se vähän tuntuu,normaalisti kokkaus ja kodin siistinä pito on mun vastuulla. Nyt mä vaan lorvin.

Tai kuten fyssari muistutti eilen,toivun ja kuntoudun,että mulla olis hyvä loppuelämä TOIMIVAN ja kivuttoman käden kanssa. Näinhän se oikeasti on,kunpa vain muistais sen sillä hetkellä,kun ärsyttää joku asia,mitä en saa tehtyä itse. Sain onneksi pari kuntoutusliikettä lisää ja luvan,että ensi viikolla voi jo vähän jumppailla kivun sallimissa rajoissa. Tää viikko on hyvä ottaa iisiä ja pitää yleinen aktiivisuus matalalla,että rääkätyt kudokset ehtii palautua, mutta ensiviikolla vois jo käydä kävelyllä tai jumppailla portaissa(käsituen kanssa tietysti). Kuulostaa musta ihan asialliselta. Ensimmäistä kävelyä odotellessa..

Odotettu olkapääleikkaus oli maanantaina. Leikkausta edeltävä yö meni päin seiniä:nukahdin kyllä ajoissa,mutta heräsin yöllä painajaiseen,jossa multa oli leikattu väärä raaja ja sen jälkeenpä mua ei enää nukuttanutkaan..valvoin sitten loppuyön ja odotin aamua. On muuten kamalaa valvoa yöllä klo 2-7 ja miettiä karmeita skenaarioita siitä,mikä kaikki voiskaan mennä pieleen…

Lopulta tuli aamu ja aika lähteä sairaalaan. Mies vei mut sinne ja mä istuin automatkan kalpeana ja hiljaa. Hermostutti jostain syystä ihan sairaasti. Uusintaleikkaus on jotenkin ajatuksena ikävä ja kun vielä muisti ne edellisen leikkauksen kivut ja pitkän kuntoutuksen ja sen avuttomuuden ja toisissa roikkumisen kun joudut olemaan ilman oikeaa kättä..

Pohjola-sairaalalle annan kyllä täydet pisteet. Ihanaa henkilökuntaa ja sellainen ilmapiiri,että tuli oikeasti sellainen olo,että musta huolehditaan ja kaikki menee hyvin. Aamu aloitettiin leikkausvaatteiden pukemisella ja tipan laitolla,sekä antibiootin tiputtelulla. Sit kivoin homma,eli menusta sai ruksia mitä halusi leikkauksen jälkeen syödäkseen. Aikamoista luksusta!Saliin pääsyä odotellessa kävi vielä niin anestesialääkäri kuin ortopedikin juttelemassa mun kanssa ja varmistamassa,että kaikki on ok. Olihan mulla vaikka hermostuttikin. Sit lopulta pääsin saliin ja naps vaan,lamppu sammui ja nukuin reilu parituntisen leikkauksen.

Heräilin kivuttomana ja hämmentävän selväpäisenä. Ortopedi vilahti mun ohi,ihmetteli,että olen jo hereillä ja kertoi että kaikki meni ok ja hän tulisi vähän myöhemmin juttelemaan mun kanssa. Mä ihmettelin siinä,että onkohan mulla edes enää koko kättä kun en tuntenut mitään. Piti kurkata peiton alle ja tsekata,että siellä se käsi hengas vielä vaikka en mitään tuntenutkaan. mulle laitettiin leikkauksessa ultraäänellä katsoen plexus-hermon puudute,joka mun tapauksessa puudutti koko käden sormenpäistä poskeen asti ja teki mun pupilleistakin ihan eri kokoiset. Joku mikälie harvinainen syndrooma,tulee kuulemma alle 4% sellaisista,jotka saa tommosen puudutteen. Oon tämmönen harvinaisuuksien tyyppi,multa leikattua  vammaakaan ei tuu kuin 2% sellaisista,joilla on olkapään sijoiltaanmenojen kanssa ongelmia. No mutta,anyway. silmä palautui ennalleen ja käsi oli tosiaan tunnoton. Muuten mun olo oli tosi hyvä mutta käden tunnottomuus yrjötti,kun se oli niin hämmentävää kuin koko käpälä vain retkui messissä,kuin joku kuollut lihanpala,hyi.

Itse leikkaus meni vähän odotettua paremmin,koska osa edellisen leikkauksen ompeleista olikin pitänyt! Yllärinä tosin löytyi odotettua enemmän arpikudosta ja pari repeämää. Mutta ne on nyt korjattu ja sain varovaisia toiveita siitä,että olisin mahdollisesti jo hiihtoloman aikaan töissä!se on siis paljon paremmin kuin uskalsin toivoa edes! Selvisin myös ilman tyynyllistä mitellaa,mistä olen tosi iloinen. Inhosin sitä viimeksi sydämeni pohjasta!

Eka yö ja pävä leikkauksen jälkeen menivät suht näppärästi,koska puudute piti yllättävän pitkään  kivut kurissa. Viime yön taas vaan lähinnä itkin,kun kivut tulivat tosissaan päälle. Tämän aamun olen vain torkkunut kipulääkkeiden kanssa. Nyt viimein vähän helpompi olo.. Kylmää,köllöttelyä ja kipulääkkeitä. Siinä mun kolmen k:n kombo alkupäiville..