”Pieni reipas rakkaamme. Tunnut jo välillä niin isolta pojalta..kuvailin sinua lauantaina.Halusit itse kuviin.Hymyilit,nauroit leveästi.En voinut olla muistelematta toisia aikoja.

Niitä aikoja,kun ihosi ei näyttänyt tuolta,siloiselta ja pehmeältä.Kun hymysi ei ollut aurinkoinen,etkä halunnut valokuviin. Niitä aikoja,kun katsoit itseäsi peilistä,ja kysyit,tuleeko sinusta ikinä yhtä kaunista kuin isistä.”Kun mun iho on niin ruma äiti”.Niitä öitä,kun itkit ihosi kipeyttä ja minä istuin tuntikausia sivelemässä ihoasi pehmeimmällä pyyhkeellä,kun raapia ei saanut ja sattui ja kutitti.Niitä kymmeniä lääkärikertoja.kun vain ihmeteltiin monen lääkärin voimin,kokeiltiin taas uutta rasvaa,uutta haudetta,uutta mitä lie.Ja mikään ei auttanut. Niitä aikoja,kun jo sairaalan pihalla aloit huutamaan,et halunnut sisälle.Ja pakko oli mennä.Joku apu oli löydettävä.

Meidän sydämiimme sattui.Tuska,avuttomuus.Tunne ettei voi auttaa. Tuntui niin pahalta katsoa kärsimystäsi.

Onneksi viimein löytyi apua. Ja syy kaikelle. Ja elämä alkoi voittamaan..

Iho parani ja sinä pieni paranit.Alkoi taas löytymään hymyjä ja sitä aitoa pidättelemätöntä naurua.Tuntuu,että parantuminen tästä kaikesta,kesti kauan.Niin sinulta kuin meiltä vanhemmiltakin.

Rakastan katsoa hymyäsi.Kuulla onnellista nauruasi.Nähdä millainen sinusta on tullut.Reipas ja onnellinen.

Minä en pysty puhumaan vieläkään tuosta kauheasta vuodesta kyynelittä.Siinä vuodessa oli minun aallonpohjani.Niin paljon pelkoa,surua ja avuttomuutta.Eikö minun äitinä pitäisi pystyä teitä lapsiani suojelemaan kaikelta pahalta?En pystynyt.Ramppasimme sairaalasta toiseen,vaihdoimme teitä kahta lennossa.Toisen kanssa toiseen paikkaan,toisen kanssa toiseen.

Niin paljon pahaa,niin monia kyyneleitä.

Mutta selvisimme.

Tänään on kaikki hyvin.

Voi rakas pieni,kuinka me sinua rakastamme.Teitä molempia.”