Tiedätkö sen olon kun arki meinaa uuvuttaa?

No, kukapa pienten lasten vanhempi ei tietäisi. Tai vanhempi ylipäätään. Varsinkin yksin arkea pyörittävä vanhempi. Viime postauksessani (josta on mennyt luvattoman kauan aikaa) olin iloinen vuoden 2019 päättymisestä, mutta eipä tämä vuosi 2020 myöskään mikään helppo ole ollut. Omat mausteensa niin lasten vuoroasumis- kuin myös mun työkuvioihin on tietysti tuonut tuo fucking korona. Joskus on vaan vaikea löytää sitä hyvää puolta, joka kuulemma jokaisessa asiassa on… Mutta jos oikein pinnistelen, niin onhan tänä vuonna tullut välillä pakostakin pysähdyttyä aiempaa enemmän miettimään mikä oikeasti on tärkeää.

Nämä tämän kuvan tyypithän ne kaikkein tärkeimmät ovat. Viime kevään aikana tuli entistä enemmän keskityttyä vaan heidän kanssaan kotoiluun ja lähiympäristössä ulkoiluun.

Viime kevät kyllä myös oikein konkretisoi sen, että olen yksin vastaamassa tästä lapset&lemmikit&talo&työt -paketistani. Siinä alun korona-ajan yhteydessä oli useampi viikko kun emme uskaltaneet tavataa kumpaakaan riskiryhmään kuuluvista vanhemmistani. Joskus yksinäisinä iltoina lasten nukkumanmenon jälkeen mietin kuinka toisen aikuisen seuraa kaipaankaan. Lapset sentään halivat mua ja mä heitä, mutta huomasin kaipaavani ihan sikana myös ystävieni ja vanhempieni läsnäoloa ja halauksia. Onneksi nykyään on monenlaisia tapoja pitää lähimmäisiin yhteyttä myös virtuaalisesti! Naapurin rouvien iltaviinit saatiin näppärästi siirrettyä WhatsAppin videopuheluksi ja isomman ystäväporukan ”tapaaminen” onnistui Googlen Hangoutsin kautta.

Lisäksi mä olen varsinainen onnentyttö kun jo sieltä viime vuodenvaihteesta lähtien on matkassani ollut eräs ihana nainen, M. <3 En voi käsittää kuinka meillä onkaan niin hyvä tuuri ollut, että toisemme kohdattiin!! Hän muistuttaa mua tosi paljon monessa jutussa, mutta onhan meissä myös sopivasti eroavaisuuksia. Hänen läsnäolonsa saa mut vaan tuntemaan oloni niin hyväksi, että siihen fiilikseen melkein pakahtuu. Jokaisessa tarinassa on kuitenkin kääntöpuolensa, eikä mun & M:n juttu pelkkää auvoa ole: hän on vasta eroamassa aviomiehestään ja he asuvat edelleen saman katon alla (kyllä, luit oikein). Samaistumispintaa kuitenkin löytyy monesta kohtaa, heilläkin on kolme lasta ja tämä ihana äiti-ihminen miettii mikä lapsilleen oikein sitten olisi parasta: se, että vanhemmat asuvat saman katon alla vaiko se, että äiti&isä eläisivät eri osoitteissa ja ainakin äiti olisi rakastamansa naisen kanssa parisuhteessa. Tämän meidän kuvion mies-ihminen tietää minusta, enkä edes ole ensimmäinen nainen, jonka kanssa hänen vaimonsa on heidän liittonsa aikana ollut suhteessa. Kuulemma mies on alusta asti tiennyt menneensä lesbon kanssa naimisiin. Mussa nyt kuulemma vaan on jotain erilaista, jotain jonka vuoksi M luulee olevansa valmis ”hajottamaan kaiken”. Jaa-a, välillä toivoisin, että me oltaisiin tavattu vaikkapa vasta ensi vuonna jos he olisivatkin jo siihen mennessä eronneet ilman mun olemista mukana tässä kuviossa. Jostain syystä me kuitenkin tavattiin just tammikuun 2020 alussa ja meillä nyt vaan on jo ”paskat housuissa” eli ollaan siis ihan korviamme myöten rakastuneita toisiimme. Ehkäpä näin oli tarkoitus käydä! Voitte kuitenkin varmasti kuvitella, että ei tämä mun rooli tässä aina ole helppo, varsinkin kun itsekin vielä jollain tasolla suren oman ydinperheeni hajoamista. Omanlaisensa haasteensa tulee myös siitä, että emme asu edes samassa kaupungissa eikä meistä kumpikaan halua muuttaa lapsiaan toiseen kaupunkiin. Niinpä olenkin sanonut (osittain leikilläni), että me varmaan muutetaan yhteen sitten kun ollaan täytetty 50 vuotta, silloin kummankin nuorimmatkin lapset ovat jo täysi-ikäisiä.

Me vaan ollaan ihan hurjan ihania yhdessä, rakastan tätä naista. Uskon ja toivon, että meidän suhde kestää etäisyyden, ex-miehet, pienet ja vähän isommatkin lapset ja kaikki muutekin haasteet.

Tähän loppuun haluaisin vielä hehkutta erästä saavutusta: ositusasiat saatiin vihdoin ex-miehen kanssa hoidettua ja nyt mun talo on  MUN TALO!! Lisäks vaihdoin sukunimeni takaisin tyttönimekseni, enää mulla ei ole muuta yhteistä ex-miehen kanssa kuin lapset. Vaikka välillä oon aivan tajuttoman väsynyt kaikkeen, niin kyllä toisinaan muistan taputtaa itseäni olkapäälle ja totean ”oot sä kyllä aika kova muija”. 🙂

Tässä vielä muutama kesäkuva tään kovan muijan muksuista:

Voisin seuraavaksi koittaa palata blogin pariin hieman nopeammin. 😉

Ei ollut tarkoitus pitää kuukauden taukoa blogin kirjoittamisessa, mutta jotenkin tässä hullunmyllyssä vaan niin kävi. Kirjoittelin hetki sitten sähköpostilla kuulumisia eräälle minua + 30 vuotta vanhemmalle henkilölle, jonka kanssa olen aikoinaan työskennellyt yhdessä, mutta nyt en enää valitettavasti ole juuri ollut hänen kanssan tekemisissä. Kuitenkin hän on ollut elämäni varrella minulle hyvin merkityksellinen (ja on edelleen). <3

Kopsasin s-postista tähän hiukan koontia viime vuodesta (no okei, en aivan kopsannut, nimiä ja paikannimiä on hiukan muokattu):
– Tajusin v. 2019 alussa, että ”Kohta on se hetki, kun en enää jaksa yrittää H:n kanssa saada parisuhdeta toimimaan!”.
– Sitten ”se hetki” tuli joskus maaliskuun alussa. Siinä samassa syssyssä mä myös ihastuin tulisesti erääseen nuorempaan naiseen.
– Maaliskuun lopulla oli H:n kanssa ”erokeskustelu”, jossa sovittiin eroavamme, mutta asutaan vuorotellen omakotitalossamme lasten kanssa (vuokrattiin yksiö kaupungista).
– Kevät meni ihan kohtalaisesti: mä sutinoin sen naisen kanssa ja H:lla oli muutamat Tinder-treffit, yhteen naiseen H jo kerkesi ihastumaankin (tää nainen kyllä oli sen verran järkevä, että tajus vissiin H:n olevan vielä ihan liikaa kiinni kaikessa entisessä ja heidän  muutaman viikon sutinansa loppui). Lapset olivat tietenkin ihmeissään kun yhtäkkiä toinen vanhemmista olikin vuorollaan pois, mutta yllättävän hyvin lapset sopeutuivat.
– Toukokuun alussa se tapailemani nainen sanoi ”mun paketin” olevan liikaa hänelle ja tiemme erosivat. Olin hetken aika surkeena. 🙁 Mutta sitten tapasin J:n, mua muutama vuotta vanhemman naisen.
– Ehkä vähän turhan pian ja turhan paljon alettiin olemaan J:n kanssa tekemisissä ja kyllä mä häneenkin ihastuin. J kysyi juhannuksena, että olisinko mä hänen tyttöystävänsä ja mä sanoin olevani.
– H tapasi juhannuksen tienoilla uuden naisystävänsä, sen jälkeen mun ja H:n välit muuttuivatkin täysin. Yhtäkkiä mä olinkin ihan punainen vaate ja vaan kuulemma yritin kontrolloida heitä koko ajan. Heinäkuun alusta lähtien H ei enää halunnut/saanut olla yhteisessä talossamme ollenkaan. Hän tavallaan nosti kytkimensä ja jätti mut lapsien, lemmikkien, maksujen, talon ym. kanssa itekseni.
– No, olosuhteisiin nähden pärjäsin kohtalaisesti. Elokuun alussa treffasin psykiatriani, joka käski levätä vähän aikaan, olinhan koko kesän ollut melkein yksin lasten kans sekä käynyt töissä koko ajan. Olin pari viikkoa saikulla.
– J:sta oli mulle paljon iloa ja apua, mutta myöskin haasteita: eikä vähiten hänen lapsensa ja mun lapsieni samassa paikassa olemiseen liittyen.
– Elokuun alussa H vuokrasi kolmion n. 3:n km:n päästä talostamme  ja alkoi ottamaan lapsia luokseen. Lasten sijainneista sopimiset ym. asiat tuntuivat kaikki kuitenkin kovin haastavilta ja esim. yhden kuukauden kalenterista vaihdettiin s-postilla vissiin 5 eri excel-versiota.Lisäksi H ei suostunut olemaan mun kanssa yhteydessä kuin ”yhden viestin verran lasten vaihtopäivää edeltävänä päivänä”. Mulle otti noi kaikki aika koville: miten ihminen, jonka kanssa olin jakanut elämäni melkein 17 vuotta, voi toimia noin mua kohtaan?!
– Syksyssä oli kaikenmoisia vaiheita, jälkeenpäin aateltuna ihmettelen itsekin miten siitä selvisin. Oli lastenvalvojakäyntejä, hinta-arviota talosta, pankkiajan varaamista ym. ym. Lisäks mulla vaihtui työpiste, paljon vastuuta ja taas uuden opettelua tuli siitä mukana.
– H:n kanssa raha-asioiden hoitamisesta ei tullut juuri mitään. Hänen mentaliteettinsa on ”laitetaan pää puskaan”. Mä sain kuitenkin pankista joulukuun alussa neuvoteltua lainatarjouksen H:n lunastamiseksi ulos talosta. Enää pitäisi ”vaan” hoitaa ositus. H:lle ei enää joulukuussa se vaan millään ”onnistunut”.
– Joulukuuun alkupuolella otin J:n kanssa puheeksi sen, hän oli alkanut syksyn mittaan tuntumaan etäisemmältä ja me nähtiin ehkä kerran viikossa (vaikka asutaan samassa kaupungissa). Loppujen lopuksi hän sai kakistettua, että ”mun paketti” on hänellekin vähän liikaa. Kuulemma rakastaa mua, mutta haluaa olla tauolla. Mä kerroin, että mun ajatusmaailmassa toisistaan välittävillä ihmisillä ei ole sellaista asiaa kuin ”tauko”: joko ollaan yhdessä tai sitten ei olla. No, juuri ennen joulua sitten sovittiin ettei olla enää yhdessä. Kyllähän toikin mulle kipeetä teki…
– Enää mua ei seurustelusuhteeseen ryhtyminen ihan hetkeen huvita, mutta kyllä ajatus siitä, että yhtäkkiä seksi olisikin elämästä kokonaan pois, oli aika kauhea! No hei, jos on 18-vuotiaasta lähtien ollut ”vakituinen saanti”!
– Sitten taas hassusti polulleni putkahti eräs nainen, jonka kanssa voisi hyvinkin joskus olla jotain…
Juuri tällä hetkellä on ”vain” hiton hyvää seksiä, paljon viestejä ja jonkin verran puheluita. 🙂
– Tein vakituisen työsopimuksen, aloitan kyseisessä firmassa helmikuun alussa (nyt olen käynyt n. 5 kk:n ajan välillä tekemässä keikkaa noissa hommissa, päivätyöni ohessa siis).

Sellanen oli erään äiti-henkilön vuosi 2019! 🙂

Ohessa kuva lenkkipolkuni varrelta, tuolta polulta ei kyllä naisia ole löytynyt. 😉