Still alive!

Tiedätkö sen olon kun arki meinaa uuvuttaa?

 

No, kukapa pienten lasten vanhempi ei tietäisi. Tai vanhempi ylipäätään. Varsinkin yksin arkea pyörittävä vanhempi. Viime postauksessani (josta on mennyt luvattoman kauan aikaa) olin iloinen vuoden 2019 päättymisestä, mutta eipä tämä vuosi 2020 myöskään mikään helppo ole ollut. Omat mausteensa niin lasten vuoroasumis- kuin myös mun työkuvioihin on tietysti tuonut tuo fucking korona. Joskus on vaan vaikea löytää sitä hyvää puolta, joka kuulemma jokaisessa asiassa on… Mutta jos oikein pinnistelen, niin onhan tänä vuonna tullut välillä pakostakin pysähdyttyä aiempaa enemmän miettimään mikä oikeasti on tärkeää.

 

Nämä tämän kuvan tyypithän ne kaikkein tärkeimmät ovat. Viime kevään aikana tuli entistä enemmän keskityttyä vaan heidän kanssaan kotoiluun ja lähiympäristössä ulkoiluun.

 

Viime kevät kyllä myös oikein konkretisoi sen, että olen yksin vastaamassa tästä lapset&lemmikit&talo&työt -paketistani. Siinä alun korona-ajan yhteydessä oli useampi viikko kun emme uskaltaneet tavataa kumpaakaan riskiryhmään kuuluvista vanhemmistani. Joskus yksinäisinä iltoina lasten nukkumanmenon jälkeen mietin kuinka toisen aikuisen seuraa kaipaankaan. Lapset sentään halivat mua ja mä heitä, mutta huomasin kaipaavani ihan sikana myös ystävieni ja vanhempieni läsnäoloa ja halauksia. Onneksi nykyään on monenlaisia tapoja pitää lähimmäisiin yhteyttä myös virtuaalisesti! Naapurin rouvien iltaviinit saatiin näppärästi siirrettyä WhatsAppin videopuheluksi ja isomman ystäväporukan ”tapaaminen” onnistui Googlen Hangoutsin kautta.

Lisäksi mä olen varsinainen onnentyttö kun jo sieltä viime vuodenvaihteesta lähtien on matkassani ollut eräs ihana nainen, M. <3 En voi käsittää kuinka meillä onkaan niin hyvä tuuri ollut, että toisemme kohdattiin!! Hän muistuttaa mua tosi paljon monessa jutussa, mutta onhan meissä myös sopivasti eroavaisuuksia. Hänen läsnäolonsa saa mut vaan tuntemaan oloni niin hyväksi, että siihen fiilikseen melkein pakahtuu. Jokaisessa tarinassa on kuitenkin kääntöpuolensa, eikä mun & M:n juttu pelkkää auvoa ole: hän on vasta eroamassa aviomiehestään ja he asuvat edelleen saman katon alla (kyllä, luit oikein). Samaistumispintaa kuitenkin löytyy monesta kohtaa, heilläkin on kolme lasta ja tämä ihana äiti-ihminen miettii mikä lapsilleen oikein sitten olisi parasta: se, että vanhemmat asuvat saman katon alla vaiko se, että äiti&isä eläisivät eri osoitteissa ja ainakin äiti olisi rakastamansa naisen kanssa parisuhteessa. Tämän meidän kuvion mies-ihminen tietää minusta, enkä edes ole ensimmäinen nainen, jonka kanssa hänen vaimonsa on heidän liittonsa aikana ollut suhteessa. Kuulemma mies on alusta asti tiennyt menneensä lesbon kanssa naimisiin. Mussa nyt kuulemma vaan on jotain erilaista, jotain jonka vuoksi M luulee olevansa valmis ”hajottamaan kaiken”. Jaa-a, välillä toivoisin, että me oltaisiin tavattu vaikkapa vasta ensi vuonna jos he olisivatkin jo siihen mennessä eronneet ilman mun olemista mukana tässä kuviossa. Jostain syystä me kuitenkin tavattiin just tammikuun 2020 alussa ja meillä nyt vaan on jo ”paskat housuissa” eli ollaan siis ihan korviamme myöten rakastuneita toisiimme. Ehkäpä näin oli tarkoitus käydä! Voitte kuitenkin varmasti kuvitella, että ei tämä mun rooli tässä aina ole helppo, varsinkin kun itsekin vielä jollain tasolla suren oman ydinperheeni hajoamista. Omanlaisensa haasteensa tulee myös siitä, että emme asu edes samassa kaupungissa eikä meistä kumpikaan halua muuttaa lapsiaan toiseen kaupunkiin. Niinpä olenkin sanonut (osittain leikilläni), että me varmaan muutetaan yhteen sitten kun ollaan täytetty 50 vuotta, silloin kummankin nuorimmatkin lapset ovat jo täysi-ikäisiä.

 

Me vaan ollaan ihan hurjan ihania yhdessä, rakastan tätä naista. Uskon ja toivon, että meidän suhde kestää etäisyyden, ex-miehet, pienet ja vähän isommatkin lapset ja kaikki muutekin haasteet.

 

Tähän loppuun haluaisin vielä hehkutta erästä saavutusta: ositusasiat saatiin vihdoin ex-miehen kanssa hoidettua ja nyt mun talo on  MUN TALO!! Lisäks vaihdoin sukunimeni takaisin tyttönimekseni, enää mulla ei ole muuta yhteistä ex-miehen kanssa kuin lapset. Vaikka välillä oon aivan tajuttoman väsynyt kaikkeen, niin kyllä toisinaan muistan taputtaa itseäni olkapäälle ja totean ”oot sä kyllä aika kova muija”. 🙂

 

Tässä vielä muutama kesäkuva tään kovan muijan muksuista:

 

Voisin seuraavaksi koittaa palata blogin pariin hieman nopeammin. 😉

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *