traumat my ass

niin se vaan taitaa olla, että pelot on tehty voitettaviksi. itse ylitin tänään hitonmoisen kynnyksen ja improlauloin ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen. ensin triona, sitten yksin. kyllä, yksin.

lauluimprotraumani sai alkunsa vuosituhannen vaihteessa eräällä teatterileirillä, kun leirin vetäjä totesi että jahas, lauluimpro ei olekaan sitten Sallan juttu ja pyysi seuraavan lavalle. ja tuohan on siis kaunisteltu versio tapahtuneesta, oikeastihan mulle sanottiin päin naamaa että improttu lauluni oli ihan paska. nuoreen ja epävarmaan päähäni ajatus omasta huonoudestani iskostui sen verran lujaa, että sen koommin en impronnut laulun laulua. paitsi tänään.

eikä se ollut edes niin kamalaa kuin muistin. yhtäkkiä sitä vaan laulaa lurittaa tarinaa aiheesta Chicagon Tuksu, eikä edes muista pelon olemassaoloa.  ja nyt sitten tekisikin mieli improlaulaa koko ajan, hassua.

tämän päiväisestä rohkaistuneena oonkin päättänyt, että nyt saa muutkin traumat kyytiä. aion opetella syömään esimerkiksi homejuustoa ja oliiveja sekä pitämään hämähäkkiä kädellä. ja jos oikein hurjaksi heittäydyn, niin ehkä uskaltaudun vielä jonain päivänä Linnanmäen vanhaan vuoristorataankin. ehkä.