Lumi narisee kengän alla ja pakkanen nipistelee korvia. Pipo jäi kotiin, mutta kylmyys tuntuu ihanalta. Tällainen on oikea talvi. Sellainen kuin se oli lapsena.

Kävelytiellä on tamppaantunut lumikerros. Ei jäätä, ei loskaa. Lunta.

Olen kaukana kotoa ja yksin vieraassa kaupungissa. Yllätyksekseni huomaan, ettei se haittaa.

Pienen hotellin vastaanottovirkailija on yhtä hymyä ja huumoria. Se taitaa olla sama kuin viime vierailulla. Huonekin on sama. Kuinka sympaattista.

Vien tavarat tuttuun huoneeseen ja suuntaan Huumorimiehen kartalla maailmalle. Ystävä suositteli ravintolaa kotoa lähteissä. Jännittää syödä yksin. Tavallisesti inhoan sitä yli kaiken.

Mutta en tänään. Istun nurkkapöytään, luen lehteä ja katselen ympärilleni. Kuhina täytää paikan ja vetää minut mukaansa.

Syön yhden elämäni parhaista burgereista ja juon paikan omaa olutta. Ison tuopin. Se vie kielen mennessään.

Syötyäni tarkkailen kakkuvitriiniä. Sitruunapiirakka näyttää mahtavalta. Yllätyksekseni se myös maistuu siltä tai oikeastaan vielä paremmalta.

Hymyilyttää. Tälläistäkö on olla aikuinen? Ei oikeastaan hassumpaa. Eikä hassumpaa olla ihan yksikseen. Välillä.