Jos sanani syön, mörökölli minut vieköön

Kun lapsi syntyi, elämäni oli ohi.

Siltä se ainakin tuntui. Kyllä, kaikki nämä kliseiset ”rakastan lastani, mutta” -lauseet.

En enää saanut katsoa vapaasti televisiota. En pystynyt lukemaan kirjoja. En pystynyt leipomaan ja kokkaamaan tai käymään kaupungilla tai helvetti soikoon tehdä mitään, mikä ennen oli normaalia.

Koska en voinut rentoutua, vastuu painoi.

Koska ”nuku silloin, kun vauva nukkuu.”

(On muuten paskin ohje, minkä olen koskaan saanut. Se aika, kun se vauva nukkuu, on sitä aikaa, kun on edes hetken verran mahdollista elää kuin ennenkin. Katsoa telkkaria, lukea romaania, mitä vaan. Joten minä sanon: kun vauva nukkuu, tee mitä haluat. Nimenomaan haluat: jos haluat nukkua, nuku. Mutta jos et halua, älä nuku vain koska sinun pitäisi. Äläkä imuroi koska pitäisi. Älä pese vaippoja koska pitäisi. Älä mitään vain koska pitäisi.)

*

Eräänä kesäisenä päivänä lähdin vauvan kanssa muskariin hieman liian aikaisin. Ajelin sitten ympäriinsä pikkukaupunkimme katuja, koska en halunnut mennä roikkumaan muskarin tuulikaappiin liian aikaisin  yli-innokkaiden muskarimuijien keskelle.

Siinä ajellessani hetkeksi unohdin, että takapenkillä nukkui muutaman kuukauden ikäinen vauva. Ajelin vain, kuuntelin lempibändiäni, vauva nukkui, koska niin se teki aina kun auto liikkui.

Pardon my French, mutta Se Tunne.

Sen jälkeen harrastin sitä aina kun mahdollista: lapsi kyytiin ja ajelulle. Päämäärällä ei ollut merkitystä. Usein sitä ei ollut ollenkaan.

Se oli henkinen vapaus.

*

Vapauden menettäminen ei kuitenkaan ollut vauvan syntymässä edes pahinta.

Pahinta oli, kun minulle sanottiin, että siitä pitäisi nauttia. Vauva-aika menee ohi niin nopeasti ettet huomaakaan – nauti nyt!

Paskat. P-A-S-K-A-T. Silloin en osannut kuvitella minkäänlaista muuta elämää. Ajatus, että se olisi joskus oli, oli ihan oikeasti absurdi. Ajatus, että tästä pitäisi nyt nauttia, oli absurdi. Ja toi loogisesti huonon omantunnon – olinhan paska äiti, kun en pystynyt nauttimaan siitä, mistä kaikki muut nauttivat ja mistä oikein erikseen käsketään nauttimaan,

*

Nyt vauvasta on kasvanut 3-vuotias ihminen. Tämä ihminen käy vessassa, syö, pukee, pesee hampaansakin. Leikkii itsekseen, voi olla jopa hetken ulkona ilman vanhempiaan. Antaa suukkoja, puhuu aironmänistä (”En mie tiiä mikä se on mut kaverilla oli semmonen”) ja pitää tanssiesityksiä keskellä olohuoneen lattiaa (Äiti, kato! Isi, kato! ÄITI, KATO MIUTA! ÄITI! HETI! ÄITI KATO! ISI KATO! KATTOKAA KAIKKI!)

Se on aivan mahtavaa. Ja kamalaa.

Sillä tosiaan, se vauva-aika aivan oikeasti päättyi.

Ei ole enää vauvaa.

Ja sitä minä suren.

(Salaa, tietenkin, koska ylpeys ja sanojen syönti.)

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *