Voi pelkele

Lapsi kokkailee Brion leikkiliedellä. Keittää, paistaa, maistaa.

Kauha tipahtaa lattialle.

–Voii pelkele, hän toteaa spontaanisti.

–Voii pelkele, voii pelkele, voii pelkele.

Poistun keittiöön nauramaan.

***

Lenkillä sataa märkää räntää. Lapsi istuu rattaissa, koira kyntää ojan pohjaa.

Lapsi haluaa kävelemään.

No, sama kai se on, ajattelen. Märkiä olemme joka tapauksessa.

Lapsi kävelee ja haluaa taluttaa koiraa. Ojennan hihnan.

Koira näkee oravan, ryntää perään, lapsi kaatuu mutaiselle tienlaidalle.

–Voi pelkeLE!

***

Tulemme lenkiltä kotiin. Sanomattakin selvää, olemme kaikki kolme kuin uitettuja koiria (haha, hauska).

Ovella huudan miestä avuksi.

Hän ei vastaa.

Huudan uudestaan.

Ei vastausta.

Voi hitto, puhisen. Mies on lähtenyt lenkille.

–Voi pelkele, lapsi huokaa.

***

–Voi pelkele, lapsi lallattaa, tällä kertaa ilman syytä.

Nyt riitti, ajattelen. Jo lenkillä keskustelimme siitä, että sana on ruma ja sovimme, ettei sitä enää käytetä.

Jäähypenkki kutsuu, ilmoitan lapselle.

Jäähyn päätteeksi keskustelemme jälleen kerran siitä, miksi rumaa sanaa ei saa käyttää. Sovimme ja jatkamme siitä, mihin ennen jäähyä jäimme.

Tulemme olohuoneeseen, lapsi perässäni.

–Voi pelkele, kuulen lapsen kuiskaavan.