Tein kesällä reppureissun itäiseen Eurooppaan. Vakaa aikomukseni oli laatia matkasta blogipostaus jos toinenkin heti kotiin tultuani, mutta en millään löytänyt mieleistäni näkökulmaa kirjoittamiseen. Puntaroin pitkään, kuinka tiivistää 33 päivää, viisi maata, kymmenen kaupunkia, lukemattomat uudet paikat ja kokemukset eheäksi tarinaksi, yhdeksi kokonaisuudeksi – ja kuinka tehdä se ilman, että mielikuvat ja muistot muuttuvat latteaksi selostukseksi. Tulin siihen tulokseen, että tekemääni matkaa eivät havainnollista postikorttimaiset maisemakuvat, luettelot parhaista nähtävyyksistä eivätkä edes yksityiskohtaiset kuvailut päivien kulusta. Päätin, että matkani ei tarvitsekaan olla koherentti kertomus toisiaan seuraavine tapahtumineen, vaan se saa säilyttää häilyvän, selittämättömän ja hieman unenomaisen olemuksensa.

Palattuani matkalta ystäväni kysyi minulta hieman kieli poskessa, olinko nyt kasvanut ihmisenä. Naureskelin ajatuksen kliseisyydelle, mutta siitä huolimatta se on jäänyt kypsymään alitajuntaani. Miksi tämä nousi mieleeni helmikuisena tiistai-iltana, mukavasti omassa kodissa ihan kivan ja normaalin päivän päätteeksi? Ehkä juuri siksi. Uskon, että nimenomaan ajan kulumisella on ratkaiseva roolinsa siinä, kuinka matkustelu ja kokemukset vaikuttavat elämääni nyt, tavallisessa arjessa. Nyt kun vaihto-opiskelustani on aikaa vuosi, Eurooppaan tekemästäni matkasta puoli vuotta ja olen viimeksi joulukuussa käynyt viettämässä aikaa Saksassa, olen ehkä vihdoin, vähitellen oivaltamassa konkreettisesti sitä, miten matkustaminen vaikuttaa elämään, syventää ajattelua ja opettaa jotain itsestään. 

Maailmankuvan ja ajattelun laajentuminen ei mielestäni kumpua (ainoastaan) siitä, että käy paikan päällä kokemassa ja näkemässä asioita. Eikä ehkä edes siitä, että pääsee kurkistamaan vieraaseen, enemmän tai vähemmän omansa kaltaiseen kulttuuriin ja tapoihin, valistamaan itseään maailman monimuotoisuudesta. Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tietynlainen vaikutus, joka matkustamisella on ajattelutapojen muovautumiseen kullakin yksilöllisesti, on prosessi, asteittaista oppimisen ja ymmärryksen kumuloitumista syvällisemmäksi, maailmankuvaa muokkaavaksi. 

Tämä prosessi on aktiivinen paitsi matkan aikana myös sen jälkeen – matkojen välissä. Arjessa, joka näyttäytyy tuttuna vastapainoksi vieraille paikoille. Itse asiassa se, mitä matkustaminen on tarjonnut ymmärrykselleni maailmasta ja itsestäni ei välttämättä välähdä oivalluksena tajuntaani matkustaessani, vaan hioutuu juuri vuorovaikutuksessa matkustamismoodin ja arkielämän välillä. Mitä yritän sanoa, on että matkustaminen vieraaseen paikkaan ei sinällään ole itseisarvo, vaan sen merkitys syntyy sen kietoutuessa arkeen, rutiineihin ja tuttuuteen. 

Kokemukset, reaktiot ja fiilikset uusissa, vieraissa paikoissa ja kulttuureissa asettavat arkielämän tavat ja tottumukset uudella tavalla näkyviksi, paljastavat automatisoituneet rutiinit ja ehkä ravistelevat pinttyneitä ajatuksenkulkuja. Herkistävät uutuuden tarpeelle ja rohkaisevat haasteiden etsimiseen. 

Vastavuoroisesti tavallisuus puolestaan korostaa ymmärrystä uusista ja erikoisista kokemuksista. Niiden tuottamista tunteista, tuntemuksista ja mielialoista, helpottuneisuudesta tai vapaudesta, toisaalta myös pelosta tai turhautuneisuudesta. Ne opettavat, kasvattavat, mutta vain ennen muuta vertautuessaan ja rinnastuessaan ”normaaliin”. Niiden eroavaisuudet oman arkielämän tuntemuksista ja automaattisista tavoista reagoida ovat se perusta, joka mahdollistaa paremman ymmärryksen itsestään. 

Kuvitin tekstini muutamalla reppureissultani ottamallani valokuvalla, joita huomaan palaavani katselemaan kerta toisensa jälkeen. 

1. Piran, Slovenia. 2. Praha, Tsekki. 3. Dubrovnik, Kroatia. 4. Hvar, Kroatia. 5. Ljubljana, Slovenia. 6. Bled, Slovenia. 7. Piran, Slovenia.