Jouduin eräänä viikonloppuna vaikean valinnan eteen: jäädäkö kotiin nukkumaan perjantaisen yövuoron jälkeen vai käyttääkö hyödykseni kesäkuun ainoa töistä vapaa viikonloppuni ja ottaa ilo irti kesän ensimmäisestä kunnon hellepäivästä? Vaikka en voi sietää univajeen aiheuttamaa tokkuraista oloa, päätin hypätä junaan kolmen tunnin yöunien jälkeen ja matkustin Tampereelle siskoni luo, sillä en ollut töiden vuoksi ehtinyt juurikaan nauttia kesästä. 

Viikonloppureissuni toiseen kaupunkiin piti sisällään kaikkea, mikä käsittää varsinaisen suomalaisen kesäisyyden ytimen aina säiden sattumanvaraisesta vaihtelusta lähtien. Haimme mansikoita ja kahvia Tammelan torilta, asetuimme myöhäiselle aamiaispiknikille Sorsapuistoon, heittäydyimme turisteiksi ja kävimme ihastelemassa Kalevan kirkon arkkitehtuuria. Teimme pienen kirpparikierroksen ja käyskentelimme harjun viertä Pyynikin rantaan poimimaan kukkia ja upottamaan varpaat hiekkaan. Kaikesta kävelystä väsyneinä päätimme viettää illan Leviathanin parissa Niagarassa. Vaikuttavan elokuvakokemuksen jälkeen tuntui ainoalta oikealta vaihtoehdolta kiivetä kerrostalon katolle juomaan teetä ja katselemaan auringonlaskua. 

Sunnuntaina helteestä ei ollut enää jälkeäkään. Kävelimme kengät märkinä sateessa Sara Hildénin taidemuseoon katsomaan itävaltalaistaiteilija Erwin Wurmin Disruption-näyttelyä. Osuimme paikalle sattumalta nykyjazzia, tai ”paikkasidonnaista taidemusiikkia”, soittavan Thinkeries Potbeltin aloitellessa konserttiaan, mikä teki näyttelykokemuksesta erityisen upean. Näyttelyn jälkeen lohduttauduimme surkean ilman lannistamina vielä intialaisella ruualla ennen kotiinpaluuta.