Paskoja neuvoja: ’Jos sinulla on lävistyksiä, et saa mitään kunnon työpaikkaa’

Tartuin WTD-Natan nostamaan aiheeseen paskoista neuvoista (joita on tullut nimenomaan pyytämättä), jotka ovat kuitenkin osoittautuneet, no, paskoiksi. 

Hankin huulilävistyksen 18-vuotiaana; kavereideni hämmästykseksi ja sukulaisteni kauhistukseksi. En kertonut aikeistani kellekään vaan marssin eräänä kauniina päivänä paikalliseen tatuointi- ja lävistysliikkeeseen aikeenani ottaa joko huuli- tai kielikoru. Sain hetken aikaa vartoa lävistäjän tuloa töihin ja sinä aikana tein päätöksen hankkia nimenomaan huulikorun; kielen lävistäminen tuntui tuolloin brutaalimmalta ja se jäi siltä erää ottamatta. 

Seuraavana päivänä lukion naulakoille saapuessani kaverini olivat huuli pyöreänä nähdessään huulikoruni; osa ihasteli ja osa kauhisteli. Sukulaisilta tuli pelkästään kauhistelevaa palautetta: en tulisi koskaan saamaan mitään arvostettua tai niin sanottua ’hyvää’ työpaikkaa, ei kukaan haluaisi palkata lävistettyä työntekijää, kun lävistykset näyttävät niin rumilta, eivätkä ole ’kunnon’ ihmisten juttuja. Ja vielä niin epähygieenisiäkin, hyi. 

Vuosi tästä hankin lopulta myös sen kielikorun, tällä kertaa silloin kulttimaineessa olleesta Harness-liikkeestä Helsingin Robalta. Tämän lävistyksen hankinta heitti vielä lisää vettä kauhistelijoiden myllyyn.

Nyt olen 29-vuotias nuori nainen ja minulla on ollut lävistykseni koko aikuisikäni. En yleensä edes muista niiden olemassaoloa, mutta olisihan se vähän outoa, jos ne ottaisi pois. Ne ovat selkeästi osa minua ja identiteettiäni. Ja ihan mielenkiinnosta: ne, ketkä minut ’siviilissä’ tuntevat, niin kommentoikaa; mitä mieltä olitte lävistyksistäni, kun ne hankin ja olisiko outoa nähdä minut ilman niitä? 

Mutta kuinka siis kävikään työn ja ammatin hankinnan suhteen? Jäinkö ilman ’kunnon’ työtä?

En jäänyt.

Kuten aiemmin olen kertonutkin, olen tällä hetkellä Helsingin kaupungin palveluksessa lastentarhanopettajana ja päiväkodin varajohtajana eli eiköhän ammattinimikkeeni täytä ’kunnon’ työn vaatimukset. Kertaakaan ei työ- tai harjoittelupaikka ole kaatunut lävistyksiini. Koskaan yksikään työnantaja ei ole kyseenalaistanut lävistysteni puhtautta tai sitä, ettenkö niitä hoitaisi hyvin. 

Tiedän, että omat lävistykseni eivät todellakaan ole radikaaleimmasta päästä, mutta en ole itse ainakaan huomannut, että omat työnantajani olisivat jollain tapaa syrjineet lävistettyjä/tatuoituja ihmisiä palkatessaan uusia työntekijöitä. Kyllä se ammattitaito on aina ratkaissut. Ihan mielenkiinnosta olisi kiva kuulla, että ovatko jotkut kokeneet syrjintää työmarkkinoilla nimenomaan lävistysten tai tatuointien takia? Onko vielä olemassa työnantajia, jotka jättävät mieluummin palkkaamatta ammattitaitoisen työntekijän vain koska hänellä on ’koristeita’ kehossaan? Toivottavasti ei. 

Olen itse pitkään haaveillut myös muutamasta tatuoinnista, mutta finanssipuoli ei ole antanut vielä periksi tatuoinnin hankintaan (kiitos ASP-tilin), enkä ole törmännyt sellaisen Suomessa toimivan tatuoijan töihin, jotka tuntuisivat niin omilta, että häneltä tatuoinnin hankkisin (hyviä muotokuvien tekijöitä voi kyllä vinkata). Mutta sekin päivä on tulossa, kun tatuointi/tatuoinnit ihoani koristavat. Ja voin lyödä vetoa, että nekään eivät ’markkinakelpoisuuttani’ työmaailmassa alenna.