Long road to nowhere

Terkkuja bussista! Bändi on matkalla keikalle.

Lähtö oli treenikämpältä klo 14, keikkapaikalla piti olla klo 17. Ei siinä mitään, mutta keikkapaikalle ajaa normiautolla noin puolessa tunnissa, tällä menopelillä tunnissa. 

Hetkinen. Kolme tuntia maksimissaan tunnin ajomatkaa varten?  

Nyt ihmetyttää, miksi edes kysyin. Iltapäiväni kului about näin:

klo 13.50 Olen matkalla treenikselle, Basisti soittaa. ”Ei perkele, täällä kuulemma pitääkin olla vasta kolmelta. Tuun sua vastaan bussipysäkille, mennään lähibensikselle kahville.”

Klo 15 Tulemme Basistin kanssa treenikselle. Kitaristi ja Synisti tuijottavat tietokoneidensa ruutuja, manailevat manageria, musiikkiverkkokauppaa, keikkapaikkoja ja etenkin toisiaan. Rumpalia ei näy missään, Laulaja tulee suoraan keikkapaikalle. Basisti nappaa soittimensa alkaa treenailla. Menee hetki, menee toinen. Rumpali tulee, saa vähän haukkuja, kiroilee vastaukseksi. Auton pakkaaminen alkaa. Jätkät väittelevät siitä, kuka ajaa. Joka puolelta kuuluu pieni mutinamantra ”saatanan saatanan saatana”.  Minua naurattaa, mutta koitan pitää naaman peruslukemilla (varsinkin aina kun törmään Rumpaliin). 

Klo 15.45 Lähdetään. Laulajan mikki on unohtunut Synistin kotiin. Ajetaan 15 kilometriä väärään suuntaan hakemaan sitä, sitten koukataan hakemaan Äänimies toiselta puolelta kaupunkia. 

Klo 16.15. Matkalla huomataan, että Kitaristin reppu jäi treenikselle. Ajetaan takaisin. Ruuhka hidastaa menoa sopivasti, kuskina oleva Synisti karjuu kaikille, jotka uskaltavat kiilata bussin ohi. Treenikselle päästessä puolet porukasta hyppää bensikselle hakemaan kaljaa. Kiroilu on yltynyt mutinasta huudoksi, mutta nyt kaikkia jo naurattaa.

Klo 17.00. Kamat ovat autossa, samoin muusikot. Kolmessa tunnissa olemme liikkuneet sata kilometriä ja päässeet takaisin lähtökuoppiin. Ensi kerralla varataan matkaan neljä tuntia.