Sunnuntai.

Sunnuntai. Se on aina ollut inhokkipäiväni. Olen laatinut itselleni säännön, että sunnuntaisin ei saa esimerkiksi matkustaa. Liian surullista ja sunnuntaille olennaista palata esimerkiksi jostain reissusta kotiin. Palaa mieluummin vaikka maanantaina, jos pystyt. Suoraan aamulla, minne ikinä oletkin sitten menossa.

Sunnuntaiangstini saattaa juontaa lapsuudesta. Vierailimme ensin mummolassa todella usein n. 100 km päässä kotoamme ja jatkoimme vielä, kun mummon talo säilyi perikunnan hoteissa. Lähteminen sieltä oli aina todella haikeaa. Minä olisin halunnut jäädä asumaan sinne. Mummolassa ja tuolla pienellä maaseutukunnalla me kaikki 4 perheenjäsentä aina rentouduimme ja tulimme jollain tapaa myös lähemmäksi toisiamme. Viikonloput ja lomat eivät kuitenkaan kauaa kestäneet ja vanhempani siivosivat mummolaa ja pakkasivat autoa aina kuin heikkopäiset. Huutoa, hermojen kiristelyä, tavaroiden liikuttelua paikasta paikkaan. Lapsena kuvittelin, että tuollaista se on kaikilla. Kotiin päästyämme vanhempieni piti purkaa kaikki tavarat heti ja pesukoneet pyörimään. Taas huutoa, hermojen kiristelyä, tavaroiden liikuttelua paikasta paikkaan. Illalla katselimme televisiosta ruotsalaista Varustamo-ohjelmaa, joka sijoittui luonnollisesti laivalle ja henkilöstön kimurantteihin elämiin. Apeina söimme iltapalaa samalla ja sunnuntain kurja tunnelma roikkui koko ajan yllä.

Aikuisiällä ymmärsin vasta, että ei lähdöt ole kaikilla ihmisillä samanlaisia. Kai se on enemmänkin asennekysymys. Nuoruudessa kun erilaisten kivojen reissujen jälkeen erosin silloisesta parhaasta ystävästäni, jäin aina haikeana ja itku kurkussa katselemaan hänen peräänsä, kun ystäväni taas lähti iloisesti eteenpäin, ei katsonut koskaan  taaksensa. Kerran kysyin häneltä, että eikö sinusta tunnu surulliselta, kun reissut aina päättyvät? Hän vastasi, että hän tiesi uusien reissujen olevan aina edessä päin! Perkeleen optimisti, minä sentimentaalinen pessimisti, olisin tuolloin halunnut vaihtaa kovasti rooleja.

Luin tai kuulin itseäni viisaammalta ihmiseltä kerran, en voi muistaa kuka hän oli, että jotkut ihmiset kärsivät tällaisista tietynlaisista siirtymävaiheista, jolloin on vaikeaa lähteä jonnekin tai palata jostain. Tuo asia selvensi omalla kohdallani siirtymiä ja oli lohduttavaa kuulla (tai lukea), että tuolle ihan oikeasti löytyy nimi ja on varmasti muitakin sentimentaalisia hölmöjä. Mummolasta lähtiessä pistin kerran mummon kukkia taskuuni, sillä halusin muistaa ja tuoksutella niitä ikävän yllättäessä. Äitini ei ollut kovin iloinen, kun löysi nämä kuivuneet kukat taskustani siellä sunnuntai-illan pyykkien pesuvimmassaan. Ymmärsin myös vasta tänä kesänä, että kun muut sanovat reissun jälkeen, että onpa ihanaa palata kotiin, niin minä olen enemmänkin sellainen ”nojaa” -ihminen, minusta olisi paljon siistimpää jatkaa reissaamista! Ainakin jos on hyvä reissu alla ja muutenkin hyvä fiilis.

Minulla ei ole yhteenkään asuntoon syntynyt sellaista fiilistä, että ihana palata kotiin. Tottakai sellaisia hetkiä tulee, kun kävelet vaikka rankkasateessa ja pääset vihdoin kotiisi. Ehkä tuonkin ilmiön taustalla on tämä siirtymävaihe. En halua että kiva loppuu kotiin palatessa ja arki palaa elämään. Uusia reissuja en osaa niin nopeasti mielessäni kuvitella. Toisaalta, tänäkin kesänä arki vaan ottaa minusta vallan ja arki on palannut ihan huomaamattani ja loma, ja esimerkiksi viimeisin viikon mökkireissu, tuntuu kuin siitä olisi jo ainakin kuukausi. Olen miettinyt, että ehkä en ole löytänyt vielä sellaista asuntoa, joka tuntuu minusta niin ihanan kodikkaalta, että sinne haluaisin palata aina. Vai onko se itse arki, jota yritän pakoilla?

Tämän sunnuntain olen viettänyt melko tiiviisti sohvalla, kaikki tarpeellinen käden ulottuvilla; kahvimuki, kaukosäädin, puhelin ja peitto. Eikä minulla ole edes krapulaa. En edes muista koska olisin viimeksi juonut alkoholia saatika ollut humalassa. Hyvä niin. Minulla on tarpeeksi elämänkokemusta tietääkseni, että alkoholin kulutuksella on enemmän negatiivisia kuin positiivisia puolia. Suklaata on sentään kulunut, onhan nyt myös kuuluisat pms-päivät vai uskaltaisiko jo sanoa, että surulliset pmdd-päivät (tähän pitää palata vielä tarkemmin joskus!) Tämän sunnuntain olen viettänyt myös yksin. Olen nauttinut sateen äänestä, melkein koko päivän on satanut. Tykkään kuunnella myös liikenteen ääntä, joka keskusta-asuntooni kuuluu oikein hyvin. Rakas tyttäreni on isänsä luona viikonloppuna, huomenna hän tulee onneksi kotiin.

Eilen osasin vielä nauttia rauhasta ja suht siististä asunnosta ja siitä, kun kukaan ei pyydä minulta mitään tai roiku päälläni. Rakas lapseni on erehtynyt pitämään minua palveluskuntanaan ja kiipeilypuuna, hän on yleensä aina jotenkin solmussa minun jäsenteni kanssa. Nyt toisena päivänä olen alkanut kuitenkin jo ikävöimään häntä, kovasti. Isänsä on laittanut whatsappiin kuvia hänestä ja ikävä on vaan kasvanut. Toisaalta tiedän, että nämä ovat niitä tärkeitä oman ajan hetkiä, joita minäkin tarvitsen aina välillä.

Kesän aikana olemme viettänyt aikaa myös kolmistaankin: minä, lapseni ja hänen isänsä. Suhteeni lapsen isään on ollut Facebookia lainatakseni ”vaikeasti määriteltävissä”. Olemme viihtyneet kolmistaan, sillä olemme vielä tietynlainen perhe, mutta olemme viihtyneet myös kaksinkin välillä. Vuosi sitten syksyllä kun muutin ex:ni luota pois, jätimme ilmaan mikä olisi suhteemme tila jatkossa. Annoimme asumuseron ja henkisen eron tehdä tehtävänsä ja vuoden aikana olemme viettäneet aikaa perheenä, välillä ex:ni kanssa ystävinä, välillä on ollut romanssinkin alkeita välillämme. Tämä kuulostaa ehkä sekavalta ja sitä se on ollut myös minullekin. Lapsemme aikana olemme pystyneet olemaan riitelemättä ja mielestäni on ollut tärkeää, että lapseni on saanut viettää aikaa kummankin kanssa kaksistaan ja sitten välillä myös kolmistaan.

Lapsemme on myös sopeutunut mielestäni todella hyvin tähän kahden kodin ja kahden eri kaupungin kuvioon, vaikka kyllä se välillä vieläkin vihlaisee sydämestä, että emme pystyneet antamaan lapsellemme yhtä ja ainoaa yhteistä kotia. Olemme sanoittaneet ja selittäneet asioita kuitenkin hyvin suoraan ja avoimesti, joten asumiskuviot ovat menneet paremmin, mitä osasin edes odottaa. Eilen lähdin kuitenkin ex-mieheni kodista, sillä minulle iski ihan järjetön koti-ikävä tänne omaan kotiini. Juuri selitin, kuinka minulle ei synny yleensä koti-ikävää, tiedän, ristiriitaista! Eilen kun se kuitenkin iski, niin oli pakko tehdä niin, mikä hyvältä tuntui. Olimme kolmistaan viettämässä taas aikaa, se tuntui alkuun luonnolliselta ja mutkattomalta, mutta jostain tuli vahva tunne, että  minun on päästävä omaan kotiini. Nyt muistankin mistä se tunne tuli, se oli nimittäin tv 2:sen Kesäillan valssin kesäuusinta 20 vuoden takaa ja Tony Montana, joka lauloi kumppanilleen, jonka kanssa haluaa olla aina yhdessä.

Pystyin vielä seuraavaan aamuun työntämään tämän tunteen pois, mutta aamuyöstä heräsin ahdistuksen tunteeseen, minulle tuli vedet silmiin ja olo oli kuin hukkuisin. Varmasti pms/pmdd:lläkin vaikutusta tällaiseen oloon, silloin saatan kokea paniikkihäiriöitä, mutta koti-ikävää se ei selittänyt. Olemme ex:ni kanssa kumpikin olleet samoilla linjoilla siitä, että emme hyppää takaisin parisuhteeseen, sillä ei kaikkea välillämme tapahtunutta voi tuosta noin vaan sivuuttaa. Enkä minä ole valmis muuttamaan takaisin sinne maaseudulle eristyksiin, vaikka maaseutua välillä kovasti kaipaankin. Ex:ni ei halua taas muuttaa maalta pois. Tuokin lähtökohtaisesti jo ärsyttää, minä haluan sellaisen miehen, joka on valmis muuttamaan minun ja lapseni perässä vaikka maailman ääriin!

Olemme yrittäneet elää päivä kerrallaan, olemme välillä yrittänyt etäännyttämistä toisistamme, olemme jälleen kerran paljon keskustelleet ja käsitelleet tunteitamme. Siitä olen kiitollinen ex:lleni, että hänen kanssaan pystyy yleensä keskustelemaan asiasta kun asiasta. Kumpikaan ei ole pystynyt kieltämään tunteitaan, sillä kummallakin niitä vielä on jäljellä ja kummallekin lapsemme kanssa perheenä oleminen on tärkeämpää oikeastaan kuin mikään muu.

Toisaalta, kumpikaan ei halua palata parisuhteeseen, sillä tiedämme miten siinä kävi jo. Tämä kuulostaa helvetin ristiriitaiselta, eikö totta? Ja vielä enemmän energiaa kuluttavampaa tämä on hyvistä hetkistä huolimatta ollut. Päällämme pyörii koko ajan tumma pilvi. Minun on ollut vielä aina tosi vaikea sietää keskeneräisyyttä tai keskeneräisiä ja määrittelemättömiä asioita, joten eilen sitten sanoin hänelle, että olemme joko yhdessä tai erikseen ja hän vastasi, että sitten se on erikseen. Itkin, olin surullinen ja hetken masentunut, sitten minut valtasi myös helpotus. Olen huono nimittäin itse tekemään myös pysyviä ratkaisuja. Autoradiossa on kuitenkin pauhannut jo kauan Maija Vilkkumaan Liian Kauan, Maija todella on mun tämän hetkinen voimanaiseni näiden erobiisien saralla.

Olen kuunnellut kohta kaksi vuotta erobiisejä, olen laatinut mielessäni, millainen se juuri minulle sopiva mies olisi, olen yrittänyt totutella jo ajatukseen, jos ex:ni löytää uuden kumppanin. Sillä kaikesta huolimatta toivon, että hänkin olisi elämässään onnellinen. Enkä pysty tekemään kompromissia etäsuhteesta tässä iässä ja tässä elämäntilanteessa, tai kompromissia siitäkään, että emme olisi varsinaisessa parisuhteessa. Itse olen muutenkin näin arjen koittaessa taas se lähivanhempi, joka hoitaa kaikki lapsen arkeen kuuluvat hetket ja päiväkotiviemiset ja -tuomiset ja hoivaa ja yrittää olla helpottamassa myös lapsen isäänsä kohtaan kokemaa ikävää. Enkä haluaisi vaihtaa lähivanhemman roolia poiskaan, en pystyisi siihen. Lapseni on elämäni aurinko ja valo, mutta niin paljon helpompaa olisi, jos isänsä asuisi edes samassa kaupungissa.

Sunnuntai. Tällaisia ajatuksia ja tuntemuksia tänään. En ole kuitenkaan masentunut, vaikka tekstistäni voisi päätellä niin. Kaikesta huolimatta olen kiitollinen siitä, että elämässäni on rakkautta ja paljon ihania ihmisiä. Pitää ottaa elämä päivä kerrallaan ja katsoa mitä tapahtuu. Olen valmis venymään ja vonumaan rakkaan lapseni vuoksi moneen suuntaan tässä elämässä, mutta pitää pystyä kuuntelemaan ja pysymään rehellisenä myös itselleen. Itselläni siintää haaveissa ainakin nyt sellainen asunto, jonne tekee nyt ja aina mieli palata! Vaikka on tämä nykyinenkin asuntomme kyllä todella kiva ja viihtyisä. Ihmiset lopulta sen kodin tekevät, ehkä pitääkin löytää sellaisia ihmisiä sinne, joiden luokse on aina kiire palata. Haaveilen vielä nimittäin myös ydinperheestäkin, jonka jäsenet kaikki tykkää pussailla ja tanssia sateessa.

Paljon olisi vielä kirjoitettavaa, kirjoitan usein tätä blogia päässä ja tulee liian pitkiä taukoja itse julkaisuille. Palataan kuitenkin taas, itselläni on taas vähän parempi fiilis, kun sain nämä aatokset purettua tekstiksi. Pusuja ja sadepisaroita kaikille.