Maalla on mukavaa.
Viimeiset kaksi blogikirjoitusta ovat vieneet minua vähän kauemmas blogini pääteemasta, eli maalle muuttamisesta ja maalla asumisesta. Olen antanut itselleni vapaudet kirjoittaa niistä aiheista, joista helpoiten juttua irtoaa. Maalla asuminen on ehtinyt muuttua hieman myös jo itsestäänselvyydeksi, sillä tuleehan näitä täällä asuttuja vuosia täyteen jo kohta neljä!
Maalla asuminen ei mielestäni myöskään juurikaan eroa siitä elämästä, mitä vietin ”edellisessä elämässäni”, vain muutaman kilometrin päässä ison kaupungin keskustasta. Sainhan tuolloinkin asua vanhassa puutalossa, jonne sai niskat tiukkana kantaa puita lämmitettäväksi ja omaa rauhaa oli kerrostaloasumisesta huolimatta hyvin paljon. Toki etäisyydet naapureihin olivat lyhyempiä. Meidän maalaistalostamme on lähimpään naapuriin jopa puolitoista kilometriä.
Lieneekö mielikuvitukseni liian vilkas, mutta en ole montaakaan kertaa yöpynyt täällä vanhassa talossamme yksin. Ajatus siitä, että kohtaisin esimerkiksi jonkun tunkeutujan, eristyksissä kaikista muista täällä talossa ja isolla tontilla, jonka tiheä pimeys (täällä ei ole lainkaan minkäänlaisia valosaasteita, ei katuvaloja, ei liikennettä, vain meidän omat valomme) valtaa suurimman osan vuodesta, saa minut usein lähtemään esimerkiksi vanhempieni luokse 100 km päähän, jos avomiehelläni on yli yön kestäviä menoja. Tyttäreni kanssa olen ollut talossamme yön yli yksin ja silloinkin vain kerran. Suljin kaikki verhot, pidin valoja päällä ja nukuin koko yön levotonta koiran unta toinen silmä auki.
Edellisessä vuokra-asunnossani en muista pelänneeni juuri koskaan. Muistan yhden ainoan kerran, kun tätini oli saanut peloiteltua minut yliluonnollisilla jutuillaan. Hän muun muassa kertoi, kuinka hänen vuosikymmeniä sitten edesmennyt aviomiehensä edelleen ilmestyy hänelle. Tätini halusi myös tietää, onko minua henget vielä lähestyneet, sillä minun olisi kai pitänyt olla tietoinen, että suvussamme sanotaan olevan romaniveren lisäksi taipumusta meedioiksi. (Äitini oli täysin eri mieltä ja käski sivuuttaa sisarensa jutut täytenä sinä itsenään.) Muistan vielä hyvin sen karmivan tunteen, kun minulle tuli hyvin vahva tunne, että en olisi ollut asunnossani yksin. Tuo kyseinen puukerrostalo oli jo jopa 1800-luvun lopulla rakennettu, joten se oli nähnyt ja kuullut varmaan paljon kummitusjuttujenkin arvoisia tapahtumia. Pesin tuona kyseisenä iltana kasvojani kylpyhuoneessani, enkä uskaltanut katsoa peiliin. Pelkäsin näkeväni siellä omien kasvojeni lisäksi jotain muuta. Minun oli aivan pakko lähteä vielä myöhään illalla 20 km päähän vanhempieni luokse evakkoon. Tämä on muuten sellainen pelko, josta en ole vieläkään päässyt eroon. Välillä vieläkin iltaisin tai öisin, kun olen kylpyhuoneessa, minut valtaa pelko katsoa peiliin. Tämä on voinut jäädä alitajuntaani esimerkiksi jostain pelottavasta elokuvasta, mutta tuo pelko on aivan kammottava! Haluaisin päästä siitä jo eroon.
Peloista huolimatta maaseudulla asuminen ei mielestäni paljoakaan eroa muunlaisesta asumisesta. Onhan täällä toki tämä oma rauha, jota en tälläkään hetkellä vaihtaisi kyllä minnekään. Esimerkiksi vanhempanikin asuvat suht rauhallisella seudulla omakotitalossa, mutta siellä ollaan vähän turhankin tietoisia siitä, mitä viereisen tontin naapurit tekevät. Monta kertaa olen nähnyt esimerkiksi heidän naapurin miehensä vetäytyvän parvekkeelta tai huoneen ikkunasta kauemmaksi, kun hän on ollut siellä uteliaana kuikuilemassa. Tuohan on täysin sietämätöntä! Muistot lapsuuden lähiöalueen kerrostaloasumisesta ovat myös vielä liian tuoreina mielessä. Yläkerrasta kuului meille alakertaan jopa miespuolisten naapureiden pissaamisäänet. Kerrostaloissa välittyy hyvin ylipäätänsä myös kaikki muutkin naapureiden normaalit elämäntavat iloineen ja suruineen. Toiset pitävät tällaisesta välillisestä yhteisöllisyydestä (jos sitä sellaiseksi voi kutsua), ja toiset taas eivät. Kallistun ainakin tässä elämäntilanteessa tuohon jälkimmäiseen ryhmään. Meillä on tällä hetkellä täällä maalla aivan ihanat ja varsin perinteiset naapurisuhteet, autamme toisiamme tarvittaessa ja käymme 1-2 kertaa vuodessa toisillamme kahvittelemassa, mutta ai että tuo puolentoista kilometrin etäisyys toisiimme tuntuu välillä myös aivan luxukselta. (En kutsuisi naapurisuhteitamme enää aivan ihaniksi, sillä tässä välissä ehti mennä pari viikkoa, ja naapurimme n. 60-vuotias rouva ehti käydä pätemään minulle ja miehelleni meidän ulkoiluista ja kuntoiluista, jotka ovat olleet muuten todella aktiivisia viime aikoina!)
Digitaalisuus on myös muuttanut paljon asioita. Katselemme samoja televisio-ohjelmia kuin muutkin, meillä on tietokoneet ja kaikki muutkin pelit, vehkeet ja soittimet. Parhaillaankin täällä ollaan näyttöpäätteiden äärellä. Mies tekee tietokoneella töitä, itse kirjoitan tätä blogia ja tyttäremme katselee läppäriltä piirrettyjä. Miten tämä näyttöpäätteen edessä istuminen eroaa siitä, istuisimmeko näiden edessä kaupungissa vai täällä kotona maaseudulla? Älypuhelimien ääressä tulee vietettyä myös paljon aikaa, aivan liikaakin. Älypuhelimen käyttö on vain niin kovin helppoa ja auttaahan se paljon myös ylläpitämään sosiaalisia suhteita. Itselläni ainakin on kauempana asuvien kavereiden kanssa omia keskusteluryhmiä ja muu perheeni pysyy myös lähellä. Eihän viestittely ja nettipuhelut korvaa aitoa läsnäoloa ja yhdessäoloa, mutta on ne silti hyviä korvikkeita, better than nothing!
Välillä tulee tietysti päiviä, kun ei huvittaisi lähteä yhtään ulkoilemaan tuonne yhteen ja ainoaan mahdolliseen suuntaan, sillä meidän talomme saartaa metsä ja pellot. Toki tuota yhtä ja samaa reittiä pääsee pari kilometriä kuljettuaan myös erinäisille metsäreiteille, mutta noin 90% mahdollisuudella, esimerkiksi 7km lenkillä, ei tule yhtä ainoatakaan ihmistä vastaan. Tämä saa varmasti monet hyperventiloimaan ja ahdistumaan, tuo oli minullekin kyllä alkuun aika kova paikka, mutta nyt osaan jo nauttia siitä. Se esimerkiksi sallii spontaanin pukeutumisen, ei tarvitse miettiä liikaa ulkonäköään. Kaupungissa asuessani saatoin monesti jopa meikata ennen lenkille lähtöä, olenkohan ollut ihan kahjo! (Toisaalta olin sinkku ja aina oli oltava haku päällä) Aina voi halutessaan hypätä myös lapsen kanssa autoon ja ajaa jonnekin kivaan kohteeseen lenkkeilemään. Vaikkakin pitää tunnustaa, että näin olen hyvin monet kerrat tehnyt ja vihdoinkin kun olen päässyt haluttuun kohteeseen, olen ollut liian laiska enää lenkkeilemään. Olen tyytynyt käymään jälkikasvuni kanssa esimerkiksi kaupassa, mikä on kyllä sekin uhmaikäisen lapsen kanssa aikamoinen urheilusuoritus. Olen viime aikoina alkanut enemmän nauttimaan myös lähialueemme tarjoamista metsäreiteistä. Metsä yksinkertaisesti tekee hyvää ihmiselle ja ennen kaikkea hänen pääkopalleen. Olen todennut tämän nyt konkreettisesti. Sisälläni on aina asunut maalaissielu ja eräjorma (vaiko eräjustiina?), olen rakastanut aina retkeillä ja käydä laavuilla. Uusin oivallukseni kuitenkin on, että metsään voi mennä myös suunnittelematta. Vinkki hei kaikille: jos mieltä yhtään kiristää, niin kokeileppa kirmata lähimpään metsätilkkuun, katsele puita ja niiden latvoja, kuinka ne tuulessa huojuu, vietä siellä aikaa niin kauan, kunnes ei enää pipo kiristä. Palaa sitten kotiin, työpaikallesi, mihin ikinä ja mieti hetki, tuliko parempi fiilis. Melkein voin luvata, että varmasti tuli.
Maalla asumiseen on yhteenvetona siis tottunut. Maalla asuminen on oikeasti melko huikeeta. Maalla asuminen tulee varmasti kasvamaan! Aina puhutaan,että näistä maalaispitäjöistä väki karkaa ja lapsia ei kiinnosta enää tehdä. Kaikelle on aikansa ja paikkansa ja uskon, että pian aletaan nähdä ekologisesti ja ympäristöongelmista ahdistuvien nuoren sukupolven joukkopako takaisin maalle ja mullan ääreen. (Kutsukaa tätä kaukonäköisyyttäni vaikka suvultani saaduksi meediokyvyksi!) Nykyään lähinnä ihmettelen niitä ihmisiä, jotka niin kovasti ihmettelevät meidän asumismuotoamme ja valintojamme. En voisi tämän hetkisessä elämäntilanteessani asuvani kaupungin keskustassa enkä myöskään kerrostalossa. Elämäntilanteet voivat tietysti muuttua, mutta nyt on hyvä näin. Rakastan sitä about puolentunnin matkaa, minkä mieheni ja lapseni kanssa ajamme maaseutumme lähikaupungista kotiimme, sillä siinä jutella kaikkea kiinnostavaa, kuunnella musiikkia ja jättää myös ne kaupungin saasteet, pölyt, valot ja kiireen myös taakse. Älkää käsittäkö väärin, välillä on juuri noiden kaikkien edellä listaamieni asioiden vuoksi päästävä sinne kaupunkiin! Tärkeää onkin säilyttää tasa-paino maaseutu- ja kaupunkielämän välillä. Onneksi kummastakin pääsee sujuvasti kulkemaan toiseen hieman erilaiseen maailmaan. Jos siellä joku lukija pohtii siis maalle muuttamista tai maalla asumista, (lukeekohan tätä blogia muuten ylipäätänsä kukaan?) niin suosittelen kyllä lämmöllä. Tietysti kannattaa ensin valita seura ja kämppikset huolella. Tai jos oletkin yksinäinen susi, niin mitä sinä enää aikailet ollenkaan?