Naisten välisestä ystävyydestä

Tämä aihe on jo usein kutkutellut mieltäni. Kirjoitin jo kerran alkua kyseisellä aiheella, mutta siitä tuli niin tunteellinen teksti menetetystä ystävyyssuhteesta, että se oli mielestäni jo vähän liiankin sentimentaalinen julkaistavaksi. Lyhyesti virsi kaunis muutenkin tästä kyseisestä tapauksesta: minulla oli kerran erittäin läheinen ja pitkäaikainen ystävä, jonka kanssa suhde oli kuitenkin yhtä ala- ja ylämäkeä. Hän oli minulle kaikesta huolimatta erittäin rakas. Olen vasta menetettyäni hänet, ymmärtänyt hänen arvonsa ja roolinsa elämässäni. Samalla hän oli myös erittäin raskas ihminen. Hänen kanssaan oli välillä erittäin vaikeaa tulla toimeen. Energiasyöpöksikin häntä voisi kutsua. Toisaalta, it takes one to know one, eikö vain? En ole itsekään viaton niistä tapahtumakuluista, jotka johtivat ystävyytemme päättymiseen. On kuitenkin todella surullista joutua luopumaan itsellesi tärkeästä ihmisestä, vaikka tämä ratkaisu olisi kummallekin osapuolelle parempi ratkaisu.

Samalta se tuntuu kuin parisuhde päättyy. Sinulle tärkeä ihminen jatkaa omaa elämäänsä, sinä jatkat toivottavasti omaasi. Olette jakaneet paljon yhteisiä muistoja ja jaatte osan historiaa keskenänne. Sitten vain eroatte, ettekä välttämättä enää koskaan tapaa toisianne. Mielestäni erot ovat tuntuneet aina kovin julmilta, omani sekä muidenkin. Sellaisia eroja en myöskään ymmärrä ollenkaan, joissa on erottu ystävinä ilman minkäänlaista draamaa. Mikäli ette erotessannekaan saa hieman salamointia ja tulikipinää aikaiseksi, miksi ihmeessä olette päätyneet edes yhteen? (Moni on varmasti tästä eri mieltä ja hyvä niin. Pääsette elämässänne varmaan minua paljon helpommalla muutenkin.) Olen itse saanut elää ydinperheessä, vanhempani ovat olleet jo vuosikymmeniä yhdessä. Ei heidänkään elämänsä varmastikaan ole ollut yhtä ruusuilla tanssimista, mutta pienistä ei ole lannistuttu eikä periksi ole annettu. Tämän olen ominut kenties juuri heiltä myös omaan ajatusmaailmaani. Toisaalta minun perheessäni on aina keskusteltu asioista välillä aika perinpohjaisestikin. Olen siitä todella kiitollinen perheelleni. En ole yhtään ”piilotetaan ongelmat maton alle” -tyyppiä, en sitten ollenkaan.

Elämäni aikana olen saanut luopua useista ihmissuhteista. Tarkemmin ajateltuani koko ystävyys- ja parisuhdeasiaa, olen aina kerännyt ympärilleni melko persoonallisia ihmisiä, etupäässä naisia. Olen myös itsekin aikamoinen persoona, vaikka lopulta kaikkihan me olemme! Täysin uniikkeja outoja itsejämme. Jotkut ihmiset rakentuvat vain hieman useammista henkisistä kerroksista kuin toiset, ja minulle niitä on kertynyt ihan kiitettävästi (en puhu tässä nyt pelkästään fyysisistä kerroksista). Nuorempana muistan kuinka hauskaa oli viettää aikaa rämäpäisten ystävieni kanssa. Olen kuitenkin itse ollut aina kiltti ja harkitseva persoona, joten välillä olen ajautunut näiden rämäpäiden seurassa myös tilanteisiin, jotka ovat olleet kaikkea muuta kuin mukavia. Jotkut muistot tuntuvat vieläkin epämukavilta. Toivon, että rakas tyttäreni perisi minulta myös tämän luonteenpiirteen; utelias saa olla, mutta aina kannattaa pitää kuitenkin järki päässä. Tajuan jo kirjoittaessani kuinka tylsältä ja kliseiseltä tuo kuulostaa. Oma järkevyyteni on ollut kuin jarru stigan kyydissä. (jos kukaan enää muistaa sellaista kulkupeliä lumessa kuin stiga) Olen halunnut monesti elämäni aikana antaa vaan mennä, mutta järki ja pääni sisäinen vuoropuhelu ovat usein onnistuneet tulemaan väliin. Loppujen lopuksi en enää tiedäkään mitä toivoa tyttäreni sisäisen järjen suhteen. Tämä jääköön nähtäväksi.

Takaisin rämäpäisiin ja hieman hulluihin naisihmisiin. Olen tosiaan vetänyt heitä puoleeni kuin *aska kärpäsiä. Nuo ystävyyssuhteet ovat samalla antaneet ja ottaneet hyvin paljon. Yksikään näistä suhteista ei ole säilynyt kovin aktiivisena. Toki olemme näennäisiä ystäviä ja roikumme toistemme Facebook-listoilla, mutta emme ole enää tekemisissä. Nämä naiset tuntuvat melkein jopa kuin ex-poikaystäviltä. Paljon hyviä muistoja, mutta joku niissä tuntuu myös ikävältä. Paradoksaalisesti sellaiset ystävyyssuhteet ovat säilyneet pisimpään, joissa on ollut vähiten tunnekuohuja ja myrskyjä. En yksinkertaisesti taida tulla toimeen yhtä vahvojen naisihmisten kanssa, jona itseäni pidän. Tasapaino tällaisessa kahden vahvan ihmisen suhteessa ei vain pysy neutraalina, vaan kaatuu aina jompaan kumpaan suuntaan. Silti se ei poista ikävääni näitä ihmisiä kohtaan. Toisaalta olen miettinyt myös muita vaihtoehtoja näille ihmissuhteiden epäonnistumisille. Olen aina pyrkinyt keskustelemaan kaikki asiat auki ja katsomaan niin sanotusti loppuun kaikki ihmissuhteisiin liittyvät tilanteet. Eikö näiden henkilöiden kanssa ole kommunikointi toiminut, vai eikö henkilökemiat olekaan olleet täysin kohdallaan? Mene ja tiedä.

Nyt voisin paremmin tällä elämänkokemuksellani oppia myös itse toimimaan tällaisissa haastavimmissa ihmissuhteissa. Olen saanut hyvää harjoitusta esimerkiksi avopuolisoltani. Olen myös opetellut välttämään draamaa sisältäviä uusia ihmissuhteita. Avopuolisoni on melko helppo ihminen, hän on kuulemma vasta minun kanssani oppinut riitelemään ja pitämään puoliansa. En ota tästä itselleni kaikkea kunniaa. Sen kyllä myönnän, että hän oli huomattavan paljon miellyttävämpi tyyppi, kuin hän katseli edesottamuksiani suhteemme alussa, rakkaudesta vaaleanpunaisiksi värjäytyneiden lasiensa läpi. Avopuolisoni on helppoudestaan huolimatta vahva persoona. Sen takia meidän suhteessamme välillä kipinöikin, kun välillä kumpikaan ei ymmärrä antaa periksi. Hetken mittailemme toisiamme kuin metsot soitimella konsanaan, kunnes muistamme taas, että olemme samaa tiimiä. Emme ole toistemme vihollisia. Olen hyvin paljon oppinut muutenkin elämästä ja itsestäni avopuolisoni kautta. Käytän häntä välillä peilinä ja yritän selvitellä luonteeni mutkikkaita sielunmaisemia. Hän on viisas ja sellainen perinteinen, hyvällä tavalla vanhanaikainen, mies, jota arvostan ja rakastan suuresti. Menipä tämä nyt siirappiseksi yhtäkkiä. Pakko palauttaa julkaisuni punainen lanka: naiseus.

Ystävyyssuhteissani kutkuttavinta on nimittäin juuri ollut naiseus. Se on ollut aina hyvin tärkeä elementti ihmissuhteissani, vähän niin kuin ratti stigassa tai siemenkota omenassa. Minulla taitaa olla viha-rakkaussuhde naisiin ja naiseuteen. En voisi elää ilman naisia, mutta välillä elämä heidän kanssaan on hyvin hankalaa. Naiseutta ei mielestäni pysty täysin ymmärtämään, ilman että on nainen. Tämä on aihe, josta voisin kirjoitella ummet ja lammet, ja joka on saanut minut aikoinaan kiinnostumaan hyvin paljon muun muassa sukupuolentutkimuksesta. Opiskelin sitä pitkän sivuaineen verran yliopistossa, en tainnut tulla silti paljon viisaammaksi naiseuden tai naisten suhteen. Älkää ymmärtäkö väärin, en haluaisi koskaan olla mitään muuta nainen. En yritä häivyttää sukupuoltani, enkä tiedä mitä ajatella enää sukupuolen neutralisoinnistakaan. Ymmärrän opintojeni kautta, että suuren osan ihmisten elämistä helpottuisi, jos sukupuoleen ei kiinnitettäisi niin paljon huomiota, mutta minä haluan identifioitua 100% naiseksi. Neutraaliutta toivoisin tällä hetkellä ainoastaan ystävyyssuhteisiini.

Olisi ideaalia ja ihanaa, että naiset tukisivat enemmän toisiaan. Mikäli lukiessasi ajattelet, että minulla on juuri sellaisia ystävyyssuhteita, niin saat olla todella onnellinen ja tyytyväinen. Toki minultakin löytyy myös tällaisia ystäväsuhteita, mutta enemmän on kuitenkin ollut sellaisia, joissa negatiiviset asiat määrittävät suhteita positiivisten puolien kustannuksella. Luulen, että yksi iso syy tällaisen ikävän ilmiön taustalla, on myös naisten taipumus vertailla toistensa elämiä toisiinsa. Olen itsekin ollut mustasukkainen tai katkera, mikäli ystävien elämä on yhtäkkiä vaikuttanut niin paljon paremmalta tai helpommalta omaan elämääni verrattuna. Olen kuitenkin katunut tuota katkeruutta ja yrittänyt viisastua siitä. Elämä on tässä ja nyt, se elää koko ajan täysin omien ehtojensa mukaan samalla eteenpäin. Asiat muuttuvat, ihmiset ja tilanteet muuttuvat, vaikka välillä tuntuu, että kaikki olisi pysähtynyttä ja tavallista. Tämän vuoksi ei kannata hukata aikaa katkeroitumiseen tai vihanpitoon, sillä ne vain vievät aikaasi tai estävät sinua näkemästä niitä hyviä asioita, jotka ovat vain kulman takana omassa elämässäsi. Tämäkin kuulostaa nyt omaan korvaani melko kliseiseltä, mutta pystyn puhumaan myös omasta empiirisestä kokemuksestani.

Lähetän mielessäni (ja tietysti tämän blogin kautta) kiitoksen kaikille niille vahvoille naisille, joita olen elämäni aikana tuntenut, saanut pitää elämässäni ja myös menettänyt. Kaikilta heiltä olen oppinut paljon. Yritän myös antaa itsestäni enemmän niille, jotka elämässäni vielä ovat läsnä, kuunnella, tukea ja olla läsnä. Olen oppinut yhdeltä elämässäni tärkeää, vaikkakin lyhyttä, roolia esittäneeltä naiselta, kuinka kateuttakin voi olla kahdenlaista. On olemassa rumaa, katkeroittavaa ja vihaista kateutta. Sitten on olemassa hyväntahtoista, eteenpäin vievää ja avointa kateutta. Kumpaa sinä haluaisit kohtaavasi, jos kateutta tarvitsisi olla ollenkaan? Avoin ja eteenpäin vievä kateus on mielestäni sellaista, jonka voi sanoa toiselle ääneen: ”Olen kateellinen sinulle, kuin olet saavuttanut jotain uutta”. Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu kehuminen. Enemmän kohtaamme juuri kateutta, kuin kannustavia sanoja toisiltamme. Avoin ja positiivinen kateus taitaakin olla jotain siltä väliltä, katkeruuden ja kehumisen välillä. Tässä on mielestäni paljon ajattelemisen arvoista sanomaa myös minulle itselleni. Voisimmeko myös naisten kesken opetella enemmän sellaista tukevaa ja kannustavaa vuorovaikutusta sen sijaan, että vertailisimme tai yrittäisimme liikaa vaikuttaa tai kontrolloida toistemme elämiä?