Nettitreffailua

Kuvitellaan tilanne, että asut mielestäsi Suomen kivoimmassa kaupungissa keskusta-alueella ja sinkkuyksiösi on mielestäsi paras paikka maailmassa. Oikea safe haven.  Arki on ihan kivaa, opiskelut rullaavat hitaasti mutta varmasti eteenpäin, tapaat kavereita kahvilla ja keskustelette ajankohtaisista asioista (lähinnä miehistä). Arki on myös aika samanlaista viikko toisensa jälkeen. Tiedät mistä saa parhaimman ja edullisimman cappuccinon, mutta bussimatka kotiin aina samaa reittiä alkaa tuntua puuduttavalta. Kaupunki on Suomen mittakaavassa yksi suurimpia, mutta pieneltä se tuntuu yli kymmenen vuoden asumisen jälkeen. Sitten alkaa asioita tapahtua. 

Tarvitaan yhdet, kahdet ja kolmet keskustelut netin treffipalstalla ja löydät itsesi vanhanajan linja-autosta. Linja-autossa todella on tunnelmaa, kun kuulet vielä kuskin alla natisevan jousituolin vingahtelevan kodikkaasti. Päänoja tuoksahtaa ummehtuneelta, lähes tulkoon nostalgiselta. Näillä busseilla ovat monet suomalaiset matkustaneet kaupungista maalle ja takaisin kaupunkiin.

Minua jännittää. En ole aikoihin käynyt treffeillä, enkä ole koskaan lähtenyt miehen perään kaupungin keskustaa pidemmälle. Siellä minä istun linkkurin kyydissä jännittyneenä ja siemailen salaa kossuvichyä. On kevät ja maisemat alkavat vaihtua myös nostalgisiksi. Olen tiennyt jo vuosia olevani maalaismielinen kaupungissa asuva erakkosielu. Olen asunut vuosia puutalossa ja rakastanut jokaista jalan alla narahtelevaa lattialankkua. Olen palellut villapaidassa ja -sukissa joka talvi, lämmittänyt asuntoa puilla ja nukahtanut pönttöuunin tunnelmallisiin ääniin. Olen silti asunut aina myös kaupungin keskustassa. Tai okei, ennen aikuisikääni kaupungin lähiössä.

Ilmassa on kesän odotusta. En voi olla ajattelematta, että mikä minua odottaa, mitä minulla on vastassa pienellä maalaispaikkakunnalla, jonne olen matkaamassa. Olen jutellut puhelimessa netissä kohtaamani miehen kanssa ja nähnyt kuvia hänestä. Puhelut ovat venyneet ja tiedän hänestä jo paljon asioita. Aloitettuani juttelemaan hänen kanssaan, arkeni kaupungissa ei ole tuntunut enää samalta. Kahvihetkiin kavereiden kanssa ovat hiipineet myös perhoset vatsaan. Ne ovat nytkin hyvin olennaisesti läsnä. Yritän luottaa tuohon tunteeseen.

Olen mielestäni vähän höpsö persoona. Ensinnäkin siemailen bussissa tätä vadelmalla maustettua kossuvichyäni. En edes yleensä juo kirkkaita, mutta nyt tilanne vaatii pienen rohkaisuryypyn. Jotain muutakin höpsöä on jo ehtinyt tapahtua. Pakkasin kotona vaatteita pienehköön kassiin, mies asuu sen verran kaukana, että en ole ainakaan samana iltana palaamassa vielä takaisin. En ole myöskään kertonut ystävilleni lähteväni juuri tänä iltana tapaamaan tuota nettimiestä, jota kutsun tästä eteenpäin Joonataniksi. Bussissa päätän kuitenkin kertoa ystävälleni. Nykyaikana saa ja joutuu olemaan tuntemattomien ihmisten ja netinkin kanssa varovainen. Pistän ystävälleni jopa ruudunsieppauskuvan miehen puhelinnumerosta ja osoitteesta. Joudun tunnustamaan ystävälleni myös sen, että unohdin pakatessani ottaa sen pienen pussukan mukaan, jossa oli kaikki koruni ja alusvaatteeni. Käytän paljon koruja ja käytän päivittäin myös alusvaatteita! Ystäväni ulvoo naurusta. Minäkin tirskun ääneen ja linja-autokuski katsoo taakseen ihmeissään jouset tuolissa vinkuen. 

Höpsöä tässä reissussa on myös se, että olen päättänyt vielä varastaa päivällä maaseudulle matkaamisessani. Olemme puhuneet Joonatanin kanssa, että tulen viikonloppuna tapaamaan häntä. Olen kiusoitteleva luonne, myönnettäköön. Tämä on juuri minun tapaistani.Tiedän, että mies asuu päätieltä monta kilometriä kauempana ja päätän napata hänelle kuvan määränpäästäni. En tiedä onko hän edes kotona! Joonatan ihmettelee, että mistä minä tuon kuvan olen kaivanut, netistäkö? Vastaan lyhyesti, että nappasin sen juuri puhelimellani. Tulisitko hakemaan. On kylmä ja pissattaa, pirun vichy.

Paljon asioita ehtii tapahtua, hyviä ja huonoja, mutta nyt asun täällä, Joonatanin kanssa. Kaukana pikku paikkakunnan päätieltä ja kaukana omasta kotikaupungistani. Päätin alkaa kirjoittaa tätä blogia, sillä muutos kaupungista maalle ja sinkkuudesta parisuhteeseen on ollut itselleni aika mielenkiintoinen matka. Matka on sisältänyt uusiin ihmisiin ja paikkoihin tutustumista sekä niistä vanhoista ja tutuista kulmista luopumista. En tiedä minne tämä matka minua vielä vie, mutta siksi juuri haluaisin kirjoittaa siitä. Loistavaa olisi, jos löytäisin itselleni täältä esimerkiksi hengenheimolaisia.  Aion kuvata tänne myös kaikkia muitakin 30-vuotiaan naisen elämän arkihavintoja ja ajatuksia. Muutos ei asumisessani ehkä kaikkien mielestä ole edes kovin suuri, olen itsekin miettinyt eikö asuminen Suomen rajojen sisällä ole kaikille aika samanlaista? Vaikka ei se kyllä sitä ole esimerkiksi minulle. En ole esimerkiksi ennen joutunut käymään reviirikiistaa lenkkipoluista hirvien kanssa. Kaupungissa yksiöni lähellä kulki isoja teitä ja junia, mutta ei eläviä sarvipäitä. Hirvet ovat söpöjä, mutta ne ovat myös auttamattoman isoja ja vieraita hahmoja minulle, ainakin vielä. 

Palaan blogissani taas, jollen joudu hirvien tallomaksi (ei vaan, hirveän kivoja lenkkikavereita ne ovat).