Live, laugh & love eiku vitt* mitä?
En tiedä miten tässä kävi näin, että aloitin innoissani kirjoittamaan blogiani kohta yli kolme vuotta sitten (3,5 vuotta, wtf??!!) ja se tyssäsi yhteen julkaisuun. Tai tiedänhän minä mitä tapahtui. Elämä tuli niin sanotusti kliseisesti väliin. Maalaiselämä ja raikas ilma varmaan sekoittivat myös pääni. Tämä maalaistyttö ei nimittäin jäänyt metsään sammalmättään päälle makoilemaan, paitsi kerran Instagram-kuvissa, vaan laittoi tuulemaan. Kolmen vuoden aikana nimittäin kihlauduin maalaismieheni kanssa, perustin kyllästyneenä opiskeluihini oman yrityksen, kaadoin yrityksen alas ja lopulta valmistuin opinnoistani. Olin oikeasti jo itsekin luopunut toivosta, että minusta koskaan tulisi maisteria! Sitten tapahtui se elämäni suurin ja tärkein muutos, kun minusta tuli äiti! Nämä kaksi minulle suurta ja hyvin merkitsevää titteliä onnistuin saavuttamaan vieläpä ihan peräkkäin.
Eikä se pää edes niin pahasti sekaisin mennyt. Yksinkertaisesti tulin ulos omasta yksinäisyyteeni ja pärjäävyyteni kuplasta ja aloin elämään. Viimeisessä kirjoituksessani kirjoitin omasta Safe Havenistani, rakkaasta keskustayksiöstäni. Se oli minulle turva- ja pakopaikka, mutta se myös piti minua ehkä liian kauan aloillaan. Elin vuosia niin, että minun ei juurikaan tarvinnut astua oman mukavuusalueeni ulkopuolelle. Muistan sellaisen aforismin, kuinka elämä on siellä, mihin oma mukavuusalue loppuu. Aforismit eivät ole enää muodissa, mutta tuossa piilee kyllä totuus, vai mitä mieltä olette? Oli miten oli, kun ankkurina toiminut asuntoni meni, uskalsin rakastua. Uskalsin ottaa riskejä. Uskalsin kohdata pettymyksiä. Uskalsin kohdata elämäni rakkauden ja suurimman merkityksen: minun oman lapseni.
Ei ole siis ollut varsinaisesti liikaa ylimääräistä aikaa kirjoitella, vaikka tästä niin kovin paljon pidänkin. Puhuminen ja kirjoittaminen ovat olleet minulle aina toimivia tapoja purkaa yliaktiivista pääkoppaani. Pitäisi kirjoittaa enemmän, jotta pysyisin paremmin tolkuissani. Olen aina ihaillut artisteja, niitä artisteja siis, jotka kirjoittavat omat biisinsä, sillä he saavat purkaa esimerkiksi kaikki traumansa lauluihin, joihin muut samaistuvat. Parhaimmassa tapauksessa sinulle vielä maksetaan siitä. Kuinka terapeuttista! Me muut voimmekin sitten kirjoitella päiväkirjaa tai vaikka blogia ja toivoa, että edes joku lukisi näitä tekstejä. Kuulluksi tuleminen on yksi maailman tärkeimmistä asioista, eikö olekin?
Maalaiselämä eroaa aika paljon kaupunkilaiselämästä, mutta nykyaikana on hyvin kiinnostavaa, kuinka sitä voi alueellisesti kiinnittyä moneen eri paikkaan ja lopulta ei yhtään minnekään. Kihlaus on edelleen niin sanotusti ”voimassa”, vaikka kihlasormukset ovatkin lennelleet sormista useaan otteeseen ja vieläpä useaan eri kohteeseen. Kuuntelin yksi päivä autoradiosta Eminemin ja Rihannan Love The Way You Lie -biisiä ja osui aika kovaa kohta: ”When a tornado meets a volcano”. Mietin, että olenko minä tornado ja onko suhteemme alussa niin rauhallinen maalaismieheni muuttunut tulivuoreksi? Riitamme ja habituksemme eivät varmasti ole yhtä mediaseksikkäitä ja kiinnostavia kuin Rihannalla ja Eminemillä, mutta biisissä on paljon yhtymäkohtia typeriin riitoihimme. Jatkan tällä teemalla ihan varmasti vielä, mutta ensin on vietävä loppuun tämä melkein pakollinen elämääni koskeva ”missä mennään nyt” -päivitys, jotta voin alkaa kasuaalisti kirjoittamaan rentoja päivityksiä kaikista niistä aiheista, joista nyt mieleni tekee milloinkin kirjoittaa. First Things First, you know!
Lapsikin kasvaa ja voi hyvin. Hän on uskomattoman fiksu, huumorintajuinen, valloittava, empaattinen, villi, rohkea, ilkikurinen,pirullinen, kaunis, hassu ja vaikka mitä muuta! Tämä kaikki on tietysti myös täysin objektiivinen mielipiteeni hänestä. Rakastan olla hänen kanssaan ja minusta on ihanaa huomata, kuinka tämä hieman vajaa puolitoistavuotinen elämäni valo oppii joka päivä jotain uutta. Olen samalla alkanut kuitenkin kaivata älyllistä toimintaa, jota ei ole paljoa ollut ilmoilla graduni loppuun saattamiseen jälkeen, josta on ehtinyt kuitenkin jo kulua melkein se sama puolitoistavuotta. Olen kuluneen syksyn yrittänyt epätoivoisesti etsiä töitä ja saada melkein kymmenen vuotta kestäneille opintoilleni vastinetta. Tai kuten eräs ystäväni aina jaksaa tässä kohtaa muistuttaa, että ei kaikkien korkeakouluopinnot kestä sitä kymmentä vuotta, että viisikin riittää. No mutta minunpa vitt* kesti! 😀 Takkuiselta tuntuu. Täältä maaseudulta käsin, missä vieläkin siis epäsopuisan ja silti samalla niin rakkaan siippani ja lapseni kanssa asustellaan, on vielä jonkun verran vaikeampaa heitellä näitä työelämällisiä verkkoja vesille.
Älyllisen toiminnan puutteesta tulikin mielijohde palata jatkamaan tätä blogin kirjoitusta. Saa nähdä mihin tämä vielä vie minut. Aion ainakin pysyä rehellisenä. Toivottavasti seuraavaan päivitykseen ei mene 3,5 vuotta. Toisaalta jos menee, sillekin on varmasti syynsä. Et ei hei muuta kuin eloa, rakkautta ja nauramista kaikille kaiken (mahdollisen) kurjuudenkin keskelle.