Suo, kuokka ja ulkohuussi.
Olin ensin aikeissa kirjoittaa jotain tylsää, kuinka korona se vain jatkuu ja jaarijaarijaa. Jatkuuhan se, mutta ei siitä jaksa kuitenkaan sen enempää jauhaa. Tämä blogi on perustettu alunperin ulostuloväyläksi päässäni ainakin ajoittain myllertäville aivopieruille ja erinäisille kummasteluille, niin miksi en kunnioittaisi vanhaa ja jatkaisi samalla ”hyväksi” todetulla mallilla?
Koronakevät ja alkukesä ovat olleet muutenkin jokseenkin raskasta aikaa, eiköhän tietyllä tapaa meille ihan kaikille. Toisaalta se on nostanut myös sellaisia asioita esille, joita ei olisi ehkä muuten tarvinnut alkaa käsittelemään, jos ei olisi ollut pakko pysähtyä ja olla paljon kotona omien ja läheisten ihmisten ajatusten parissa. Ei ole voinut järjestää itselleen tekemistä, hukuttautua töihin tai karata kaikenlaisiin arjen kiireisiin ja kissanristiäisiin.
Minulle on joskus sanottu, että minulla on aina jokin kriisi käsillä. Otin tuon aika vakavana loukkauksena alkuun, kävin päässäni läpi vastalauseiden myrskyä mielessäni siitä, kuinka minä mielestäni rento ja elämään uteliaisuudella suhtautuva seikkailija en todellakaan olisi mikään kriisipeikko. Asiaa kuitenkin pitkään mietittyäni, tulin siihen lopputulokseen, että valitettavasti tuo ihminen oli oikeassa. Minulla ihan totta on usein jokin kriisi parhaillaan käynnissä, vasta voitettu tai kulman takana odottamassa. Mikäli elämäni on helppoa tai yksinkertaista, olen varmaan vahvasti päihtyneenä (jota en oikeastaan ikinä enää ole) tai muuten vain tajuttomassa tilassa. En kerta kaikkiaan osaa elää helppoa ja yksinkertaista elämää, aivot välillä totaalisen narikassa, vaikka kovin paljon haluaisinkin! Minä ihan todella haluaisin elää sellaisena kestohymyisenä luonnonlapsena, jota ei mitkään maailman murheet rasita. Ainakin haluaisin kokeilla pari päivää sellaista olotilaa.
Ennen kuin tässä nyt tyydyn taistelematta kohtalooni, ja jatkan elämääni huoliryppyisenä ja yliajattelevana kriisipeikkona, haluan muistuttaa muun muassa itseäni siitä, että ihminen pystyy ja kykenee kehittämään itseänsä ja opettelemaan tietyistä käyttäytymismalleista pois, jos vain suinkin haluaa. Pitää vain ensin myöntää nämä tosiasiat itselleen ja alkaa muutosprosessi hitaasti ja varmasti. En minäkään aina ole, tai ole ainakaan ollut, huumorintajuton synkistelijä, mutta joskus elämä vetää vähän vakavaksi. Minulla käänteentekevä asia on ollut hyvässä ja pahassa äidiksi tuleminen. Jopa 33 vuotta elin itsenäistä ja melko itsekästäkin elämää. Ei tarvinnut huolehtia kuin omista asioistaan. Ei tarvinnut pitää kuin itsensä hengissä. Nykyään vastuualueet ovat laajentuneet avovaimoksi, talolliseksi ja äidiksi. Joissakin näistä rooleista olen toisinaan onnistunut paremmin kuin toisissa.
Aina kun aloitan puhumaan äitiydestä, avaamaan tuota samalla ah niin arkipäiväistä asiaa ja toisaalta niin helvetin mystistä pandoran lipasta, pitää ensin jaaritella itsestäänselvyydet, kuinka äitiys on ihaninta ja oma lapseni on ihanin. Tämä on ihan totta ja todellakin tyttäreni on parasta elämässäni. Hän on koko tähän astisen elämäni tarkoitus ja elämäni rakkaus. Hän tekee minusta kokonaisen. Vietin pitkiä ja tylsiä sinkkuvuosia haaveillen ”the magnificant other:in” perään, kunnes äitiyden myötä ymmärsin, että nyt minä hänet löysin tai jopa loin (yhdessä isän kanssa tietysti)! Niin absurdilta kuin se kuulostaakin. Äitiyteen liittyy valtavasti sellaisia tabuja ja uskomuksia, joita ainakaan minä en pystynyt ymmärtämään, ennen kuin minusta itsestäni tuli äiti.
Olen joutunut kipuilemaan esimerkiksi tiettyjen rooliasioiden kanssa, joita en olisi uskonut minunlaisen tiedostavan ja paljon esimerkiksi tasa-arvoasioita ja leimaantumista opiskelleen henkilön pohtivan. Tällä tietoisuudella en tarkoita sitä, että olisin jotenkin sivistyneempi näissä asioissa, en todellakaan. Olen vain niin paljon joutunut tällaisia aihepiirejä käsittelemään ja työstämään, lähinnä myös niiden epäoikeudenmukaisuutta ja järjettömyyttä, että luulisi minun menevän niitä päin rohkein ja rajoja rikkovin liikkein. Kuitenkin paine olla muiden silmissä niin sanottu ”hyvä äiti” istuu niin piukassa, että usein olen saanut huomata, että on huomattavasti helpompaa mennä vain massan mukana. Olen myös kriisipeikkouden myötä saanut huomata, että toisin kun olen aina itsestäni ajatellut, minä ajattelen aika paljonkin, mitä minusta ajatellaan. Olen aina esittänyt ehkä sellaista roolia, että minua ei kiinnosta *askaakaan, mitä muut minusta ja minun valinnoistani ajattelevat, mutta toisaalta olen myös todella riippuvainen esimerkiksi läheisteni mielipiteistä ja kommenteista. Tämä on kanssa yksi piirre itsessäni, mihin haluan muutosta. Elämä menee hukkaan miettimällä liikaa, mitä mieltä muut ovat. Ihmiset ovat ikuisia mielipidepankkeja, mutta minun ja sinun tehtäväsi on asettaa rajoja sille, kuinka paljon ne saavat vaikuttaa meidän elämiimme ja ajatuksiimme.
Avaan vielä ripeästi tuota ”huono äiti” teemaa, sillä teksti lähti rönsyilemään minulle ominaiseen tapaan toisaalle. Olen potenut huonoa äitiyttä muun muassa sellaisissa hetkissä, kun olen kaivannut enemmän omaa aikaa ja tilaa. Tuntuu, että kun minulla on vain yksi lapsi ja olen vielä parisuhteessa, niin olisi tosi epäreilua sanoa suoraan olevansa välillä jopa uupunut lapsiperhe-elämään ja arkeen. On paljon monilapsisia perheitä ja reippaita yksinhuoltajaäitejä tai -isiä, joiden uupumista ei kukaan kyseenalaista. Tulee ikään kuin sellainen olo, että nyt pitää vain marisematta jaksaa antaa kaikki aikani lapselleni ja perheelleni, sillä olen epäonnistunut, jos myönnän olevani vähän väsähtänyt. Tässä on itseasiassa samanlainen tematiikka, kun masentunut ihminen lähtee hakemaan apua ja alkaa kuitenkin ajatella, että enhän minä voi apua hakea, kun minä en ole kuitenkaan vielä niin masentunut, kun varmasti ne muut masentuneet siellä lääkäreiden vastaanotoilla.
Tunnistan tämän melko suomalaiseksi ajattelutavaksi, että enhän minä nyt voi ottaa tuota viimeistä palaa kakkua tarjottimelta, kun joku toinen saattaa vielä kipeämmin kaivata sitä kakkua suuhunsa. Olen kuullut tällaisia kommentteja myös tutuiltani. En siis kakusta, vaan päätohtoriajoista. Enhän minä voi hakea apua, kun joku toinen voi olla enemmän sen tarpeessa. Tuohan on jotenkin aivan järjetöntä, eikö olekin? Alan itsekin päästä tässä samaisessa hetkessä kärrylle, miten järjetöntä tuo ajattelu onkaan. Eihän jonottamisestakaan tule enää mitään, kun mitä jos kauppajonossa minun takanani on joku toinen, joka ehkä on kiireisempi jonottaja kuin minä? Tällaisiakin ohitteluita muuten löytyy, jotka alkavat sääliä kerjäten pyrkiä sinun paikallesi esimerkiksi pullonpalautusjonossa. Itse en voi sietää tällaisia tyyppejä! Lakkaan siis itsekin tässä, nyt ja heti olemasta tuollainen tyyppi! BAM! Helppoa, eikö vain? PItäisikö se vielä huutaa ääneen: ”MINÄ OLEN VÄLILLÄ UUPUNUT PIKKULAPSIARKEEN, VAIKKA OLEN PARISUHTEESSA JA LAPSENI ON IHANA JA ASIANI OVAT PERIAATTEESSA KAIKKI HYVIN JA PISTE. Minulla on oikeus omiin tunteisiini ja tunnetiloihini.
Huomaan tekeväni muutenkin aika paljon asioita sen mukaan, mitä minun mielestäni ”kuuluisi” tehdä. Totuus on kuitenkin se, että minä opettelen vielä esimerkiksi parisuhteessa olemista ja elämistä. Olemme avomieheni kanssa olleet nyt viitisen vuotta yhdessä ja suhteemme on ollut kyllä aikamoista vuoristorataa. Miestäni ei häirinnyt ainakaan alkuun, että kerroin rehellisesti, että hän on ensimmäinen mies kenen kanssa olen asunut yhdessä. Häntä ei myöskään häirinnyt se, että statukseni opiskelijana on tuonut epätasa-arvoisuutta taloudelliseen tilanteeseemme. Nämä ovat kuitenkin sellaisia asioita, jotka ovat vaikuttaneet aika paljonkin yhteiselämäämme. Lähestulkoon 30 vuotta sitä aikaisemminkin mainitsemaani itsenäistä ja samalla itsekästä elämää kyllä jättää jälkeensä naiseen. On tuossa vuosien varrella pyörinyt kaikenlaisia miekkosia, mutta en ole kovinkaan monta miestä päästänyt kovinkaan lähelle. Jossain vaiheessa elämääni omaksuin jopa sellaisen asenteen, että miehistä on vain pelkkää harmia. Onneksi olen tästä päähänpistosta päässyt jo eroon. Miehet ovat sitä mielenkiintoisempia ja ihanampia, mitä enemmän heihin tutustuu, mielellään kuitenkin yhteen kerrallaan.
Yhteenveto vielä tähän blogitekstiin, sillä minun pitää kohta kiirehtiä ja lähteä hakemaan ystävää ja hänen lastaan meille viettämään tyttöjen iltaa. Sillä rajoja on rikottava, nämä äidit aikovat nauttia lasten mentyä nukkumaan myös hieman viiniä, tupakkaa ja musiikkia ihan *aatanan kovalla! Ai kauhea, miten paatuneita naisia olemmekaan. Sitten pitää kai kirjoittaa auki, että mistä hitosta tuo blogitekstin otsikko tuli mieleen: suo, kuokka ja huussi. No, elämä tänä koronakeväänä ja kesänä on ollut välillä suorastaan kuin suohon uppoamista, kuokalla kaivettu tie ulos sieltä hartiavoimin ja huussi juontaa siitä, että meillä on nyt täällä maaseudulla käytössä vuosikymmeniä käytöstä pois ollut ulkohuussi! Entisenä kaupunkilaisena olen aina ollut vähän eräjormavikainen, joten ei tuo nyt mikään niin iso asia ole ollut, mutta yllättävän kova paikka oli, kun kylpyhuoneremontin alta lähti rintamamiestalostamme kylpyhuone sekä sisäsauna. Onneksi meillä on vanhanaikainen ulkosauna, missä saa vedet lämmitettyä ja pesut hoidettua. Välillä tullut jopa mietittyä, kuinka tottuneita me nykyajan ihmiset olemme tällaisiin mukavuuksiin kuin posliinivessa ynnä muut ylellisyydet.
Ennen seuraavia ajatuksiani, ihanaa kesää kaikille.