Sisäpuolinen ulkopuolisuus.

Kannattaisi varmaan todellakin lähetellä enemmän toiveita universumille. Viimeksi, kun olin kirjoittanut ja julkaissut blogikirjoitukseni, oikaisin sohvalle ja puhelimeni soi. Epäilin ensin lehtimyyjäksi, mutta pistin onneksi numeron hakuun. Soittaja paljastui nykyiseksi työnantajakseni! Pääsin siis töihin! Tämä on itsesasiassa jo neljäs maanantai töissä, aika on mennyt aivan todella hurjaa vauhtia.

En viitsi kovin yksityiskohtaisesti avata työtehtävääni, mutta työskentelen siistissä toimistotyössä kunnan palveluksessa. Tämä aika on ollut jotenkin todella mielekästä, mutta samalla myös stressaavaa. Minulla on ollut kova tahto päästä töihin ja olen ollut aktiivinen työnhaussa. Alkoi todellakin mennä jo usko työllistymiseeni, kun ehdin olla jo pitkän siivun työttömänä ja sitten on ollut tämä korona vielä tässä koko ajan taustapiruna.

Minusta on aivan mahtavaa se tunne, että arjessani on nyt jokin tavoite. Minun ei tarvitse miettiä, mitä kunakin päivänä tekisin, vaan pikemminkin tämä arki pienen lapsen ja uuden työn kanssa on sitä, että kellon kanssa elämme symbioosissa. Joka päivä on kahdeksaan mennessä selvittävä töihin ja sitä ennen on saatava pienokaiseni päiväkotiin. Tykkään itse olla ajoissa aina paikalla, mutta jotta tytölläni on omat tädit päiväkodissa vastassa, joudun aina vähän pitkittämään aamulähtöäni.  Sitten päivän päätteeksi nilkka suorana autolla motaria pitkin kohti lapseni päiväkotia, jotta ehtisin hakemaan hänet inhimilliseen aikaan. Sitten mahdollisesti kauppaan, tiedätte varmaan miten helppoa se välillä on tuollaisen 3-vuotiaan oman tahtonsa jo tuntevan neitokaisen kanssa. Ruoanlaiton ja kotitöiden jälkeen hengailemme hetken sohvalle, josta siirrymme jo ennen 21 sänkyyn, jotta saisimme vähintään 9h yöunet kumpainenkin.

Olemme löytäneet kyllä hyviä rutiineja arkeemme ja tuntuu, että lapsenikin on nyt jonkin verran yhteistyökykyisempi, esimerkiksi pukemisen kanssa, kun hän on varmasti huomannut, että äidin aktiviisuus- ja samalla stressitaso on noussut. En kaipaa mitään työttömän arjestani, sillä minulla oli kaiken aikaa jotenkin niin huono omatunto ”joutenolostani”. Minulla alkoi olla jopa ihan naurettavia ajatuksia, kuten en viitsinyt pitää syksyn pimeässä valoja asunnossamme päivisin, sillä minua hävetti, että naapurit olisivat kiinnittäneet huomiota siihen, että tuo nainen vie lapsensa joka päivä hoitoon ja tulee sitten päiväksi hengailemaan kotiinsa. Aivan kuten ketään edes kiinnostaisi, ja toiseksi kuka edes tietäisi, teenkö kotonani etätöitä vai surffailenko vain huvikseni tietokoneella koko päivän.

Minusta tuli myös tällainen ”virastoihin sisään tuijottelija, kuulostaa todella sairaalta ja olen varmasti ensimmäinen, kuka tällaista termiä käyttää 😀 Minun tapauksessani oli kyse siitä, että yritin keksiä kaupungista mahdollisia virastoja, mihin voisin vielä laittaa avoimia hakemuksia sisään. Virastot näyttivät myös todella houkuttelevilta, minulla oli oikeasti niin kova tahto päästä työelämään kiinni. Halusin niin paljon kuulua jonnekin työyhteisöön ja päästä tekemään jotakin älyllistä ja vihdoinkin alulle siinä urapolulla, jonka kuvittelin minua odottavan heti opintojeni jälkeen.

Työttömyyden aikana minulle iski  välillä sellaisia epätoivon hetkiä, kun sain jatkuvasti muun muassa ”ei kiitos” -vastauksia hakemistani työpaikoista. Perjantaisin tuli aina tällainen kielteisten viestien suma sähköpostiini, joka oli ajoittain jopa todella masentavaa. Unohdin välillä, että olen korkeakoulutettu ihminen ja olen työskennellyt myös yrittäjänä ja ollut sinnikäs ja pitkäjänteinen aikaisemmassa työelämässäni. Äitiys ja opintojen loppuun saattaminen päätti yrittäjyyteni 2017 vuoden lopulla, jonka jälkeen olinkin rakkaan tyttäreni kanssa kotona, ja sitten kun olin siirtymässä aktiivisesti työelämään keväällä 2020, iskikin koronan kurimus oikein kunnolla kehiin.

Mikäli olet aikaisemmin blogiani lukenut, viime kevään jälkeen aloitimme lapseni isän kanssa melko pitkään kestäneen eroprosessin ja viime syksynä muutimme maalta kaupunkiin tyttäreni kanssa kaksin asumaan. Että onhan tässä tosiaan ehtinyt tapahtua vaikka ja mitä! Kuvailin eräälle ystävälleni, että kuinka tunsin olevani syksyllä ja talvella jotenkin ihan jumissa. Hän kun objektiivisesti kuvaili elämäntilanteeni ja kohtaamani vastoinkäymiset, aloin itsekin ymmärtää, että eihän elämäni ole ollut loppuvuodesta kovin helppoa ja tajusin itsekin, kuinka kuvailevani ”jumitila” oli itseasiassa aivan inhimillistä ja jopa odotettua.

Mielestäni onkin huomioimisen arvoista, kuinka minulle tuli työttömyydestä ja elämäntilanteestani jotenkin todella syyllinen olo ja huono omatunto. Olin tehnyt opintojeni ja yritykseni eteen vuosien varrella valtavasti töitä, pyöräyttänyt lapsen maailmaan, mutta miksi silti arvotin itseäni vain sen kautta, että en ollut maailmanlaajuisen pandemian aikana onnistunut heti saamaan töitä? Tämä kertoo mielestäni aika paljon siitä suorituskeskeisestä yhteiskunnasta ja maailmasta, jonka tuotoksia ja ajankuvia me kaikki yksilötkin lopulta olemme.

Huomasin tämän samanlaisen suorituskeskeisyyden myös siinä, kun olin työhaastattelussa, juuri siis siinä, mihin minut viimeisimmän blogikirjoitukseni jälkeen kutsuttiin. Työhaastattelu meni tosi hyvin, vaikka jännitin sitä todella paljon. Haastattelu tapahtui koronan vuoksi etänä erään suositun verkkopalvelun kautta ja olin yllättynyt, kuinka hyvin ja rennosti vastailin muun muassa kaikkiin kysymyksiin ja etupäässä olin vielä todella mielissäni, kuinka positiiviselta ja iloiselta vaikutin haastattelun ajan. Aloin heti haastattelun jälkeen murehtimaan, että mitä jos en saakaan työpaikkaa, kun ehdin siitä jo tosissani kiinnostua ja koska työyhteisö vaikutti todella kivalta!

Päätin kääntää tämän asian positiiviseksi niin, että palkitsin itseni hyvin menneestä haastattelusta kukkasilla. Aivan sama (tai no ei nyt kuitenkaan aivan sama…), vaikka en saisi työpaikkaa, ainakin sain kokemuksen hyvin sujuneesta haastattelusta! Yritinkin antaa jatkuvalle suorittamiselle ja vaatimuskulttuurille turpaan ja keskittyä yhteen onnistumisen tunteen kerrallaan. Miksi olla aina monta askelta edempänä miettimässä, kuinka tässä oikein tulee käymään, kun voi pysähtyä yhteen hetkeen kerrallaan ja olla siinä tyytyväinen. Eikö kuulostakin fiksulta?

Tavallaan tekee tosi hyvää muistella näitä noin kuukauden takaisia onnellisia ja tyytyväisiä hetkiä, sillä nyt olen jo sen verran työelämän imaisemana, että on alkanut taas hämärtymään, miten hieno asia pelkästään työhaastatteluun ja lopulta vielä työpaikan löytäminen tällaisena aikana oli. Kuitenkin ihminen on jotenkin niin nopeasti sopeutuvainen, että nyt olen tosiaan jo 100% työelämän imussa, aivan kuin aikaa ennen töiden aloittamista ei olisi ollutkaan. Olen pyrkinyt pitämään kiinni siitä, että pidän työasiat nyt työpaikalla, en esimerkiksi tee töitä enää vapaa-ajallani, mutta tämä on onnistunut vain käytännössä. Aina kun tulee hiemankin ajatuksille tilaa, ne leijailevat usein työn pariin.

Luulen, että tämä on aika luonnollista, kun niin monta tuntia kuitenkin päivässä käytämme työelämän hyväksi ajastamme. Lienee kovin yleistä, että työaika ei enää edes riitä niihin työtehtäviin, joita meille viidelle päivälle viikossa jakaantuu. Uskon,että on erittäin yleistä, että ihmiset sortuvat tekemään töitään myös iltaisin, ihan vain senkin vuoksi, että voisivat helpoittaa aina sitä seuraavan päivän työtaakkaa ja lopulta pitää edes viikonloput vapaana töistä. Mielestäni tämä on vain sellainen kierre, joka pitäisi estää heti alkuunsa. Tämän vuoksi, vaikka tänäänkin olisi tehnyt mieli vielä näin illasta edistää yhtä tämän viikon työtehtävää, tartuin mieluummin tähän blogiin, sen sijaan että alkaisin kotona vapaa-ajallani tehdä töitä.

Minun on ollut aina haasteita sulkea työasiat mielestäni. Tämä on sellainen asia, johon minun pitää nähdä oikeasti vaivaa, että saisin tuuletettua päätäni sellaisista asioista, joiden parissa vietän paljon aikaa. Olen kokenut myös sosiaaliset suhteet työpaikalla henkisesti hyvin kuormittavina, jopa nyt jo kuukauden jälkeen, sillä en ole ensinnäkään ole ollut osana mitään kiinteää yhteisöä, jota en olisi saanut itse valita. Vapaus on ollut minulle aina hyvin tärkeää. En esimerkiksi lapsena tykännyt sitoutua harrastuksiin, sillä halusin vapaasti valita ja määritellä vapaa-aikaani. Olen tämänkin ymmärtänyt vasta aikuisena. Olisin varmasti kehittynyt harrastusten parissa ja oppinut elintärkeitä sosiaalisia taitoja, jos olisin vaan sinnitellyt niiden harrastusten parissa.

Osan haasteista työelämään tuo myös naiseus. Olen opiskellut sukupuolentutkimusta ja tuonut täällä blogissakin välillä naiseutta ja naisena olemisen teemaan liittyviä asioita esille, enkä olisi oikeastaan itsekään uskonut, että olisin ensimmäisenä niputtamassa työyhteisöä tietynlaiseksi ensisijaisesti sukupuolen perusteella. Minulla ei ole tähän nyt liittää mitään empiiristä tutkimusta tai pitkän ajan havainnointia, mutta uskaltaisin silti väittää, että naiseus ja naiset sankoin joukoin samassa työyhteisössä luo haasteita työyhteisön dynamiikkaan. Olen itse huomannut esimerkiksi nykyisessä työssäni, jonka työyhteisöön myös muutamia miesoletettuja henkilöitä lukeutuu, että aina kun nämä miehet ovat paikalla, pääasiassa naisvaltainen naisyhteisö jotenkin rauhoittuu.

Toki monet voivat kritisoida tätä ajatusta, että niputin nyt työyhteisön vuorovaikutuksessa esiintyvät ongelmat sukupuolisidonnaisiksi, mutta voisin sanoa, että uskokaa minua, tässä työyhteisössä naiseus on ainakin yksi erittäin vallitseva teema, hyvässä ja pahassa. Olen huomannut myös seuraavia melko haastavia teemoja: samalla kun valitetaan kiireestä ja ajan riittämättömyydestä, tarraudutaan kiinni työtehtäviin tai koulutuksiin, joita taas joku toinen haluaisi ja ehtisi mielellään hoitaa. Samalla kehutaan toistuvasti hyvää työyhteisöä, mutta aika pian olen huomannut, että toiset se ottaa sisäänsä ja toiset jättää ulkopuolelle.

Minä olen tällä hetkellä työpaikassa sisäpuolinen ulkopuolinen. Tämä on itseasiassa rooli, jota huomaan usein kantavani yhteisössä kuin yhteisössä. Tähän vaikuttaa varmaan analyyttinen luonteeni ja vuorovaikutusta tarkasti seuraava persoonallinen taipumukseni. Olen aina ajatellut, että yliopisto-opinnot eivät ole muokanneet niin paljoa luonnettani, enkä pidä itseäni juuri lainkaan akateemisena, mutta huomaan sortuvani usein –  esimerkiksi juuri yhteisöllisissä tilanteissa – joihin vielä itsekin kuulun, ottavani juuri tällaisen sisäpuolisen ulkopuolisen roolin. En koe tälläkään hetkellä mielihyvää siitä, että periaatteessa kai olen saavuttanut sisäpiiriläisen roolin omassa työyhteisössäni. Alkuun tuntui todella haastavalta päästä juuri tämän työyhteisön sisälle, ja podin alkuun yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta, mitkä ovat varmasti muillekin uusille työntekijöille tuttuja tunteita.

Olisiko kuitenkin esimiehen ja hyvän toimivan työyhteisön tehtävä pelata yhteen niin, että uudet työntekijät eivät heti alkuunsa tuntisi negatiivisia tunteita? Olen myös kuullut sellaisten henkilöiden kokemuksia, jotka ovat kokeneet juuri tämän työyhteisön epämiellyttävänä ja ne ovat myös vaikuttaneet omiin ajatuksiini. Nämä epäkohdat ovat melko pieniä ja ne olisi helposti muutettavissa, mutta niiden korjaamisen pitäisi tulla esimiehen puolelta. Olen alkanut myös itse keräämään, vähän jopa huomaamattanikin, omaa työkalupakkia hyvään esimiestyöhön. Vahvistunut on ainakin lähtökohtaisesti ajatus siitä, että hyvä perehdytys uuteen työpaikkaan ja työtehtävään on samalla sitouttamista kyseiseen tehtävään. Minun perehdytykseni on epäonnistunut ja minun kohdallani tämä on johtanut jo siihen, että olen jo kuukauden työajan jälkeen toinen jalka toisaalla.

Työelämä ja työaika ovat niin vallitseva ja iso siivu elämistämme, että ei sen parissa halua heti alkuunsa kokea negatiivisia tunteita. En minä ainakaan halua! Siksi aloin jo kolmannen viikon aikana etsiä taas aktiivisesti uusia työtehtäviä, vaikka toki hyvin samanlaisia kun tämä omani tällä hetkellä. Olen ollut motivoitunut ja mielissäni tästä työelämästä, mutta en usko enkä koe, että juuri minun osaamiseni ja henkilökohtainen taustani menee tämän työtehtävän ja työyhteisön kanssa yhteen. Voi olla, että joudun tässä työtehtävässä nyt sinnittelemään silti, sillä yksinhuoltajana ja pienen lapsen äitinä, irtisanoutuminen ei ole tässä kohtaa vaihtoehto.

Pyrin siihen, että koen mielekkyyttä tässä työssä tällä hetkellä kaikesta huolimatta. Ilman omaa asennetta ja ennen kaikkea ilman omaa positiivista asennoitumista mistään ei oikein tule mitään. Minulla on silti myös mielestäni oikeus hakeutua parempiin ja minulle parempiin sopiviin työtehtäviin. Olen enemmän kuin kiitollinen, että olen päässyt pitkän työttömyysjakson jälkeen kiinni työelämään ja vielä tällaisen korona-epidemian aikana! Silti kannattaa vaalia samalla omia kykyjä ja osaamistaan, ja pohtia, että olisiko vielä paukkuja pidemmälle? Olen myös jo sen ikäinen, että ei tässä kohtaa elämää ole aikaa jumittua yhtään minnekään, ei huonoihin työyhteisöihin eikä huonoihin ihmissuhteisiin. Ei tässä iässä ole enää aikaa tuhlata aikaa sellaisiin ympäristöihin, jotka vain ottavat, mutta eivät anna sinulle itsellesi mitään takaisin.

Olen kyllä niin uuden alussa taas senkin asian suhteen, että en oikeastaan enää edes tiedä mitä haluaisin tehdä! Palkkatyössä on ehdottomasti omat parhaat puolensa, mutta yrittäjyyskin on alkanut taas kiinnostamaan kovasti! Ajatus siitä on alkanut myös vahvistumaan, että koska kuitenkin työaika ja -elämä vie niin suuren siivun elämästäni ja arjestani, niin sen tulisi olla kyllä sisällöltään ja taloudellisistikin minulle itselleni kaikinpuolin kannattava diili. Kai tässä voisi taas lähettää erinäisiä toiveita nöyrästi universumille ja katsoa, miten naisen käy! :)

Ihanaa, luovaa ja jotenkin voimaannuttavaa jakaa näitä ajatuksia tänne. Ikinä ei saisi unohtaa, mistä sinä tulet, kuka sinä olet – ja ennen kaikkea luopua toivosta sen suhteen, että minne sinä olet menossa!