Lisää otsikko – 37v ja jumissa kuin kissa puussa

Kirjoitan usein tätä blogia mielessäni. Ajatukset ovat olleet kuitenkin sen verran jumissa, että varsinaisia julkaisuja ei ole syntynyt. Tänään oikein pakotin itseni pois kotoa, jotta mieli kohenisi, kun olisi pakko (tai ”pakko”) laittaa vähän meikkiä ja sukaista hiuksiin vähän vahaa. Otin myös läppärin mukaan, jotta voisin kirjoittaa. Kirjoituspaikakseni valitsen aina yhden ihastuttavan vanhanaikaisen kahvilan, jonka kohderyhmä on pääosin 70+, vaikka toki täällä nuoremmatkin viihtyvät. Hintaluokka on varsin maltillinen, ainakin vielä, pöydillä on kauniit silitetyt ja valkoiset pöytäliinat, kauniit pitsiset verhot ja seinillä mustavalkoisia vanhan ajan tauluja työväenkorttelista. Työntekijöilläkin on vanhanaikaiset asut, essut ja päässä hilkat. Rakastan tätä paikkaa. Kun nuorempana huijasin itseäni ”tekemällä päivisin gradua” kävin täällä usein jo silloinkin. Tänne oli silloinkin sopiva matka, vaikka asuin aivan eri suunnalla. Jalassani minulla oli aina villasukat ja tunsin oloni kovin kodikkaaksi. Gradu ei täällä kuitenkaan koskaan edennyt. Olin aivan liian levoton, jotta olisin jaksanut keskittyä kirjoittamaan tai lukemaan akateemista tekstiä. Läppärini yli kuuntelin miellyttävää puheensorinaa ja huomio taisi karkailla deittipalstoille. Tuolloin olin levoton sinkku. Odotin kai vielä ideaalisti, että herra oikea saapastelisi eteeni, vaikka sitten tässä kyseisessä kahvilassa.  Olen aina ollut kuitenkin niin ujo miesten kanssa, että mitähän olisi voinut edes tapahtua, kun huolettoman flirtin tai keskustelunaloituksen sijaan minulle olennaisempaa on ollut karata pois vastaavista tilanteista. Eikä vastaavia tilanteita ole ollut edes monia, mehän elämme Suomessa. Ei suomalaisille ole ominaista käydä keskustelemaan vieraiden ihmisten kanssa, varsinkaan selvinpäin.

Kirjoitin muuten pitkän toisen kappaleen tähän läpinäkymättömyydestä, mutta PAM – yhdellä ohipainalluksella se katosi pois. Vai sensuroiko tämä blogialusta kaikenlaista paskanjauhamista, mene ja tiedä. Pohdin läpinäkymättömyyttä. Olen nimittäin kuullut, että tietyssä iässä ihmiset muuttuvat läpinäkyviksi. Itse olen täyttänyt juuri 37 vuotta ja pukeudun melko neutraalisti. Olen keski-ikää lähestyvä, tai jo keski-ikäinen, nainen, minulla on ylipainoa ja olen muuttunut tällaiseksi läpinäkyväksi hahmoksi, joka saa rauhassa kävellä kaduilla, ilman että kukaan huomioi minua. En valita, se sopii oikein hyvin minulle. En haluaisi olla superkaunis tai näyttävä ihminen, jonka kaikki koko ajan huomioisivat tai vaikka julkisuuden henkilö, jota kaikki ainakin salaa kyttäisivät kaduilla ja toreilla. Tämä läpinäkymättömyys liittyy myös tuohon sinkkuuteen. Nuorempana olin levoton sinkku, sillä etsin itselleni ainakin alitajuntaisesti kumppania ja kävin vielä esimerkiksi viihteellä. Nyt levottomuuteni on rauhoittunut, äitiys on tehnyt tehtävänsä. En koe olevani myöskään sinkku, sillä en etsi aktiivisesti seuraa enkä käy enää missään. En oikeasti käy enää missään mitä voisi edes jonkin verran viihteellisenä pitää. Minusta on tullut tylsä! Saan krapulankin jo pelkästään katsomalla humalaisia ihmisiä. Mietin  vain, miten pahalta heistä mahtaa tuntua seuraavana päivänä. Tuo olotila on kuin erittäin paha vatsatauti, joka on vielä itse aiheutettu. Minun krapulani ovat myös jo vuosia olleet sekä fyysisesti että henkisesti pahoja, joten olen karsinut alkoholin kokonaan elämästäni. En kaipaa enää mitään ylimääräisiä tunnemyrskyjä. Minusta on tosiaan tullut tylsä vai onko se vain itsesuojeluvaistoa?

En tosiaan käy enää missään viihteellisissä paikoissa – tämä korostuu nyt kovasti tekstissäni –  mutta viime kesän sain viettää keskellä viihdekeskusta! Olin viime keväänä hetken työttömänä ja päädyin rustailemaan avoimia hakemuksia kaikkiin mielenkiintoisiin paikkoihin! Pääosin etsin paikkoja, joissa voisin hyödyntää edellisessä työssäni kehittämiä sosiaalisen median sisällöntuotannollisia tehtäviä sekä markkinointitaitojani. En ole varsinaisesti ikinä opiskellut markkinointia, mutta olen aikaisempina yrittäjäaikoinani kasvanut tekemään sitä. Pääsin kuin pääsinkin tällaiseen pienen paikkakunnan viihdekeskukseen, jossa he nimenomaan tarvitsivat ulkoista sisällöntuottajaa ja sosiaalisen median markkinointihenkilöä. Sain työskennellä paljon etänä ja kerätä rusinat pullasta, sillä pääsin kuuntelemaan joka viikonloppu livemusiikkia ja tapaamaan artisteja. Musiikki ja artistit olivat enemmän tanssikansan suosiossa, ei suosituimpia pop-tähtiä, mutta kyllä jokainen keikka ja viikonloppu oli omalla tavallaan todella hyviä! Koronavuosien jälkeen ja vielä ihmiselle, joka ei ikinä käy missään, tämä oli tosi hyvä kokemus. Sain myös laittautua joka viikonloppu eikä tarvinnut edes miettiä juomista. Oli hauska jutella erilaisten ihmisten kanssa ja viihdyin tehtävässäni tosi hyvin. Työkaverit olivat mielestäni mukavia, vaikka tapasin heitä harvakseltaan. Harmikseni sain huomata, että työilmapiiri muun henkilökunnan kesken ei ollut hyvä. Yksilöinä mukavat henkilöt kyräilivät toisiaan ja riitelivät välillä jopa aika näkyvästikin. Tämä taitaa olla naisille ja palvelualalle tyypillistä ja niin turhaa. Itse pysyttelin tällä kertaa erossa draamasta ja keskityin omiin töihini. Eksäni olisi ollut erittäin tyytyväinen, sillä tätä hän aina minulle toisteli, että keskity sinä vain omiin töihisi. Pysyttele pois draamasta. Niin kuin se voisi olla aina mahdollista tai edes suotavaa. Eksäni kanssa olimme neutraaleissa väleissä koko kesän, lapseen liittyviin asioihin toki tekemisissä, mutta muuten aika etäisissä väleissä. Se teki varmasti kummallekin hyvää.

Kesä kuitenkin oli ja meni ja vaikka se oli omalla tavallaan tosi mahtava; minulle muun muassa sopi erittäin hyvin se, että ei tarvinnut miettiä yhtään mitä lomalla tekisin tai mitä viikonloppuisin tekisin. Arkisin tein pieniä reissuja sinne ja tänne ja se oli mahtavaa. Oma auto on tuonut elämääni kyllä niin paljon vapautta, että on mahtavaa miten voi vaan ottaa ja lähteä, minne mieli tekee. Kuvittelin näiden kahden viimeisimmän määräaikaisen työpaikkani kohdalla, että saisin kerättyä merkittäviä verkostoja ja tulevaisuus kyllä veisi minua taas mennessään kohti uusia seikkailuja. Tämä alkusyksy on ollut kyllä suhteellisen vaikeaa. Rakastan syksyä, sen säätä ja värejä, mutta mieli on välillä ollut yllättävänkin apea. Olen hakenut tosi monia työpaikkoja ja ollut välillä lähellä pääsemässäkin niihin, mutta valitettavasti tässä sitä vielä jatketaan tätä työttömän arkea. Minulla on ystävä, joka myös etsii työpaikkaa ja hänen taustansakin on melko samanlainen, hänestä on ollut onneksi välillä vertaistukea. Pakko myös myöntää, että olen työnhakuni suhteen ollut taas hieman myös kranttu, sillä  kaikkia minulle ehkä paperilla sopivia työpaikkoja en ole edes hakenut, sillä ainakin luulen tuntevani itseni sen verran hyvin, että tiedän mitkä alat sopivat minulle. Olen yrittänyt myös osata nauttia tästä kiireettömästä ajasta, sillä heti seuraavan nurkan takana minua saattaa odottaa hyvinkin sitova uusi työpaikka. Verkkoja on heitetty vesille kuitenkin niin aktiivisesti ja työkalupakkiin kerätty niin hyviä kokemuksia, että kyllä minut vielä joku yritys ymmärtää napata. Päivän tunnit tuntuvat välillä kuitenkin liian pitkiltä. Kaipaan myös jo rutiinia kun aamuisin lähden töihin ja iltapäivällä palaan kotiin ja osaisin avostaa kotona olemista enemmän. Nyt tuntuu siltä, että päivässäni on kaksi päivää, on oma aikani niin kauan kun haen lapseni päivähoidosta ja pitkä ilta sen jälkeen, kun vietämme aikaa lapseni kanssa kaksin kotona. Olen yrittänyt keksiä tekemistä joka päivälle, mutta tämä kostea vuodenaika rajoittaa jonkun verran tekemisiä.

En oikein myöskään tiedä, mitä loppujen lopuksi haluaisin työelämältä. Olen alkanut haaveilemaan taas yrittäjyydestä. Tämän vuoksi olen hakenut myös myyntitöitä, jotka eivät vastaa lainkaan koulutustani. Haluaisin kerätä kokemusta esimerkiksi naisten vaatemyynnistä, sillä haluaisin perustaa oman vaatekaupan, josta löytyisi kaikille kokoon katsomatta upeita naisellisia vaatteita! Kivijalkakaupat ovat kadonneet enemmissä määrin katukuvasta ja vaateliikeketkujenkin mallistot ovat koko ajan pienentyneet. Koko ajan isompi osa kuluttajista tilaa tuotteensa netistä. Kuitenkin itsekin välillä päädyn vielä itse liikkeisiin, sillä ei kaikkia vaatteita voi ostaa sokkona netistä. Itsekin pluskokoisena naisena tiedän, että varsinkin isompien vaatteiden löytäminen on haastavaa, siis varsinkin sellaisten, jotka kunnolla istuu päälle. Olen hellinyt tätä ideaa omasta liikkeestä, minulla olisi valmiudet hallinnoida myös verkkomyyntiä- ja kauppaa, mutta en arvaa enää heittäytyä suin päin yrittäjäksi. Toisaalta muistan vielä erittäin kaikki yrittäjyyden haasteet. Muistan kuinka tein kaikkeni ja silti tuntui kuitenkin useimmiten siltä, että en tee koskaan tarpeeksi. Olosuhteet yrityksessäni eivät olleet kunnossa, sillä ulkopuoliset tekijät vaikuttivat myös kovasti jaksamiseeni. Yritykseni sijaitsi isossa kiinteistössä, jossa oli monia muitakin yrittäjiä sekä paljon erilaisia laiminlyöntejä isännöitsijän kautta. Mikäli olisinkin saanut keskittyä vain omaan työhöni, mutta kuin aina piti vääntää ihan perusasioista, muun muassa siitä, pysyivätkö ovet kiinni isossa kiinteistössä ja miten meitä kohdanneeseen ilkivaltaan puututtiin. Kun lopetin yritystoimintani 2017 lopulla, taisin olla aika huolellisesti uupunut. Sitten jäinkin jo äitiyslomalle ja lomaa ja vapaa-aikaa järjestyikin ruhtinaallisesti.

Yrittäjyyteen minua ajaa myös se, että vaikka jatkuva yrittäminen ja sinnittely itsessään on aika raskasta ja uuvuttavaa, eihän mikään yrittäminen tai ala ole kai koskaan itsestäänselvyys, haluaisin haastaa menestymistäni itseäni vastaan. Olen suoraan sanottuna aika kehno alainen. Minua ei kiinnosta yrityksen menestyminen ja voitot, jos tämä ei näy omassa tilipussissani. Muistan kuinka nuorempana työskentelin Ikeassa asiakaspalvelutyössä ja konttorin seinälle laitettiin päivittäin myyntituloksia esille. Osa oli aivan haltioissaan näistä myyntituloksista, mutta minua se ei kiinnostanut, sillä oma tuntipalkkani pysyi aina yhtä pienenä, kävi koko talon myynnissä minkälaisia heilahduksia tahansa. Tämä on yksi syy, miksi kiinnostuin tässä välissä myös asunnonvälitystyöstä, sillä siinä saisi myös hyvässä ja pahassa myös kantaa oman työnsä hedelmää. Mikäli tekisit hyvin työsi ja myisit paljon asuntoja, saisit hyvää palkkaa, mikäli et saisi myyntiä aikaan, joutuisit todennäköisesti miettimään uutta alan valintaa.

Kävin yhdessä haastattelussakin, joka oli täysin epämukavuusalueellani, sillä vaikka tässä juuri korostan minun yksilöllisen menestymiseni tärkeyttä, en kuitenkaan ole rahalle niin perso, että uhraisin kaiken vapaa-aikani ja yhdessäoloajan tyttäreni kanssa työnteolle. Kyseinen haastattelu ja haastattelija haisi jotenkin niin rahalle ja sen tekemiselle, että se sai karvani nousemaan pystyyn. Kokemus oli kuitenkin siinä mielessä hyvä, että välillä kannattaa käydä siellä omalla epämukavuusalueella. Siitä saattaa seurata sinulle itsellesi uusia ajatuksia ja oivalluksia. Minä oivalsin, että minä haluan vielä menestyä. Haluan haastaa itseäni. Kunnianhimo joka kasvoi minulla jo nuorena, kun kohtasin paljon vastustusta ja vastoinkäymisiä, ei ole kadonnut minnekään. En kuitenkaan ole rahanhimoinen. Minulle menestys on paljon muutakin. Minusta on hienoa sanoa vaikka ääneen, että raha ei merkitse minulle paljoa. Toki raha helpottaa elämää. Olen kuitenkin tottunut tulemaan toimeen hyvin pienelläkin. Raha tai sen tekeminen ei koskaan tule määrittämään minua ihmisenä. Sovin tämän jo kertaalleen itseni kanssa, että vaikka saisin rutosti rahaa, en hankkisi ökyautoa tai jotain muuta uusrikasta, vaan kohentaisin elintasoani jotenkin hillitysti. Vai muuttuuko sitä jalat maassa oleva ihminen ja vähällä rahalla toimeen tuleva maanläheinen äiti-ihminen oikeasti eurot silmissä kiiluvaksi moneymakeriksi, heti jos pääsisi valuutan makuun? En usko. Toivottavasti ei. Turha tätä kai on suhteellisen persaukisena spekuloida.

Meikkasin muuten äsken, laitoin pitkät ja karhean paksut hiukseni taas vahalla kuriin ja istuin sohvalle yhteen ”hyvältä” kuulostavan koulutusfirman Teams-infoon ja kirjauduin ulos sieltä 15 minuutin päästä. Oli alkamassa esittelyt meille työttömille työnhakijoille, joita yritetään sparrata kiinni niin sanottuihin ”kunnon” yrityksiin, kunhan työskentelet ensin 2-3 kuukautta heille työttömyyspäivärahallasi lähes ilmaiseksi. Haiskahtaako edellä kirjoitetussa kappaleessa jonkun muienkin mielestä epätasa-arvoisuus työmarkkinoilla? Saan kiittää ikää, kokemustani ja persoonaani, että luotan tällaisissaKIN asioissa täysillä intuitiooni. Tuli huono fiilis ja ahdistava olo. En myöskään jaksanut katsella enää kahden kyseisen rekryfirman naisten leveää hymyä siinä kohtaa, kun yrittivät vakuuttaa meitä työttömiä siitä, miksi kannattaa sillä jo valmiiksi ”ansaituilla” työttömyyspäivärahalla tehdä tosiaan ilmaista työtä kyseisille firmoille. Kuten serkulleni jo Messengerissä ilmaisin, myyn mieluummin peflettejä torilla.

Kiinnittikö kukaan muuten huomiota, miten olen siirtynyt kahvilasta kotisohvalle?  Sain kahvilassa hyvin aikaiseksi kirjoitettua tätä blogia, mutta sitten viereen tuli tympeän oloinen yksin istuva pappa, joka oli jotenkin erityisen levoton käsistään ja kärttyisän oloinen, minulle tuli tarve pakata läppäri kassiin ja lähteä kotiin. Tässä meni viikonloppu välissä ja maanantaita taas vietetään. Tänään on kyllä hyvän oloinen päivä, aurinko paistaa ja ehdin tuossa jo tanssia pitkin olohuonettani, koska fiilis on korkeammalla kuin yleensä. Mietin juuri, että mihin suuntaan tästä oikein lähtisi pörräämään. Asumme lapseni kanssa keskustassa, tai ihan tässä liepeillä, mutta kovin vähän käyn keskustassa. En oikein jaksa tuota keskustan tekotrendikästä menoa, tykkään mieluummin käydä marketeissa, prismamutsiudesta olenkin aikaisemmin jo kirjoittanut. Siskoni, jolla on herännyt viime aikoina yllättävät ulkoiluhalut, hän ehti vuosia olla pyjamassa viihtyvä sohvaperuna, piti minulle palopuhetta, kuinka lyhytkin ulkoilu piristää. Niin, muistan sen tunteen kyllä. Olen vain tolkuttoman huono lähtemään yksin minnekään. Olen laiskistunut ja lihonut hankittuani ajokortin ja ostettuani 1e eksältäni auton romuni. Nyt kun ei ole enää koiraakaan kotona, niin ainoa joka vie minua ulos on lapseni ja hänkin on nyt päiväkodissa.

Pitäisi kyllä alkaa liikkumaan taas enemmän, ihan vaan sen takia, että se tekee niin hyvää pääkopalleni. Ennen tein viikonloppuisin yli 10km lenkkejä koirien kanssa, nyt kökötän tyytyväisenä autossani ja kurvailen sillä menemään. Ennen kannoin aina kauppaostoksenikin lenkiltä kotiin tai ruuhkabusseilla, mutta nykyään hyvä että jaksan kantaa kauppatavarani autosta sisälle. Minua pitäisi jonkun läpsiä joka paikkaan motivoidakseni minua. En kuitenkaan anna nyt minkään synkkyyden vaivata mieltäni, sillä oikeasti minulla on pitkästä aikaa hyvä päivä! Olen tänäänkin laittanut työhakemuksen menemään erittäin mielenkiintoiseen paikkaan, jonka bongasin somesta. Pidetään peukkuja, että sieltä kuuluisi jotain! Tästä on tullut tällainen kohta 40v (täytin siis kyllä vasta 37v, tärkeää tuoda ilmi), työttömän naisen työttömyyteen keskittyvä valitusvirsiblogi, mutta tuo asia on nyt eniten pinnalla! Missään muualla rintamalla ei tapahdu yhtään mitään. Minua myös vähän häiritsee pelko siitä, että jotkut ihmiset muistavat vielä tämän blogini ja käyvät urkkimassa tätä salaa. Esimerkiksi  olen kieltänyt lapseni isää lukemasta tätä, sillä haluan kirjoittaa vapaasti. En kuitenkaan luota siihen, että hän olisi niin super epäutelias, että ei kävisi koskaan tirkistelemässä. Muiden tirkistely ei juurikaan edes haittaa. Täysillä en uskalla kuitenkaan ihan kaikkia asioita revitellä, sillä vaikka olen vähän bitch ja epäsinisilmäinen, niin en ole kuitenkaan läpeensä bitch. Uskon myös karmaan. Ehkä ensi kerralla kuitenkin revittelen hieman mielenkiintoisemmalla tekstillä – ehkä en :D. Voisiko tylsä elämäni nimittäin hetkessä muuttua mielenkiintoiseksi? Nytkin on vaikea miettiä otsikko tälle tekstille…

tyo-ja-raha ajattelin-tanaan tasa-arvo tyo
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *