Flunssakertomus

Pihalla paistaa aurinko ja kuulen suljettujen ovien ja ikkunoiden takaa vaimeasti kesään kuuluvia ääniä. Ihmisten naurahduksia ja puheen ääntä, he ovat kulkemassa kaupunkiasuntomme alta kohti keskustan huvituksia. Autojen ja mopojen äänet kuuluvat myös. Osaan kuvitella miltä tuntuu ulkona alkukesän huumaava tuoksu ja vieno linnunlaulu lähipuistosta. Luonto on vielä niin tuore ja asfalttikin tuoksuu vielä keväälle ja hiekalle. Minä istun puolimakaavassa asennossa sohvalla, vierelläni on Mynthon-aski, puoliksi huvennut nenäliinapaketti – onneksi ostin niitä vähän kalliimpia, sillä naamani on niistäkin huolimatta punainen kaikesta niistämisestä – ja kupillinen minttuteetä. Verhot ja ikkunat ovat kaikki kiinni. Nyt kärsitään oikein kunnolla!

Yleensä en edes juo teetä, olen kyllä yrittänyt opetella. Nytkin olen niin tukossa, että en edes maista mintun makua. Juon teetä ainoastaan kipeänä ja ehkä en ole juuri sen vuoksi opetellut tykkäämään siitä juuri muulloin. Huvittavaa, että lapseni on tullut isänsä teenjuontisukuun ja hän välillä pyytää minua keittämään hänelle teetä. Tunnen kyllä tyttäreni sen verran hyvin, että hänen teenjuonti-innostuksensa voi johtua myös siitä, että hän osaa pyytää siihen teen joukkoon myös sokeria, jota isänsäkin käyttää teessään.

Paljon puhetta teen juonnista. Rönsyilevää tekstiä siitä, mitä tapahtuu ikkunani alla. Pitäisi kai olla kiitollinen, jos siellä vielä edes yksi lukija roikkuu mukana. (Jos tuntisit minut, tietäisit, että tuo ei ollut säälin keruuta vaan hymyilen sarkastisesti ja silmässäni välähtää pilke.) Nyt tulee juonenpaljastus heti alkuun myös, minulla ei ole tästä kärsimystarinastani huolimatta koronaa, kävin testattavana, mutta erittäin sitkeä, raskas ja väsyttävä flunssa kylläkin. Sairastimme alkuun tätä tautia tyttäreni kanssa yhdessä ja voin kertoa, että 3-vuotiaan ja 35-vuotiaan flunssat eroavat todella paljon esimerkiksi energiatasoiltaan toisistaan. Ikävä on jo kova, mutta onneksi rakkaani lähti taudistaan huolimatta isänsä luokse maalle viikonlopuksi. Olen saanut rauhassa erakoitua kotiini ja sohvassani on varmaan jo minun mentävä monttu kaikesta makaamisesta. Onneksi on kaksi sohvaa, voi vaihtaa välillä.

Yle Areenan ja HBO Nordicin sarjat on katsottu kohta kaikki läpi, ainakin ne kiinnostavat. Se on surullinen tunne, kun tv-sarjojen henkilöt alkavat juuri tulla tutuiksi ja muistat heidän kaikkien nimensä ja traumansa ja sitten se sarja jo loppuu. Ei ole aamulla syytä nousta sängystä, kun muistat, että esimerkiksi Liar nimisen brittisarjan väkisin toiselle kaudelle jatkettu, sarjaraiskaajasta kertova, piina on jo vihdoinkin selvitetty. Yrität jatkaa siitä vodkaa koko ajan dokaavasta lentoemännästä kertovaa sarjaa, et muista edes sen sarjan nimeä, mutta siinä on järkyttävän ärsyttävät musiikit! Melkein pahempi kun paikallisen terveyskeskusaseman jonotusmusiikki. Enkä muutenkaan enää kestä katsoa sitä lentoemäntää kittaamassa sitä viinaa ja joutumassa koko ajan uusiin ongelmiin.

Olenko muuten ainoa, joka flunssassa vannoo aina kaikki elämäntapaparannukset ja -remontit, koska olo on vaan niin kertakaikkisen kamala? En juo ikinä ja en herkuttele enää ikinä, vaikka tottakai äitisi on ostanut sinulle pyytämäsi maitolitran lisäksi kaupasta suklaalevyn, jota käyt vähän väliä järsimässä jääkaapilla, vaikka et edes maista mitään. Herkuttelulta ja mässäilyltä pahemmalta tuntuu vielä kuitenkin tuo itseaiheutettu krapula, vaikka et ole juonut itseäsi humalaan kuukausiin tai oikeastaan vuosiin. Toisaalta, googletin juuri eilen, että flunssa kuluttaa enemmän kaloreita. Kroppa käy niin kovaa tulehdus- ja kiputilaa läpi, että siinä menee samaan syssyyn suklaasta nautitut kaloritkin pitkään nesteeseen tehdyn ja jatketun kalakeiton ohella. Haaveilin kaikesta roskaruoasta ja Woltin käytöstä, mutta totesin, että nyt jos koskaan on hyvä syödä terveellisesti, sillä en tosiaan edes maista mitään.

En tiedä onko se tämä vuodenaika vai mikä, kun on alkanut muutenkin taas todella paljon ahdistamaan vartaloon kertyneet liikakilot. Tuntuu, että mitkään vaatteet eivät näytä hyviltä tai ne eivät istu ollenkaan. Ei auta kehopositiivisuus ja hellät tunteet omia liikakiloja kohtaan, kun ei ole itsellä hyvä olla. Kuulin eräältä tuttavalta, että jos haluaa nopeasti laihtua esimerkiksi 5 kiloa, kannattaa kokeilla näitä tällaisia laihdutuspussijuomia tai -aterioita. Huvikseni googlettelin niitäkin, mutta aloin ensinnäkin ihmetellä, että miksi ne ovat kaikki jotain suklaa sitä tai suklaa tätä -osastoa? Onko järkevää, että laihdutustuotteita myydään oikein kunnon tupla-triplasuklaamakuisina? Tuohan on todella ristiriitaista. Lihavat laihduttavat suklaan ja toffeen makuisilla tuotteilla. En muutenkaan halua sortua tuollaisiin pikadieettituotteisiin, mutta on todella vaikeaa löytää itsekuria ja mitään nälkälakkoa en suostu aloittamaan.

Törmäsin juuri artikkelin otsikkoon, en jaksanut edes lukea sitä, jossa sanottiin, että itsekuri ja onnistuminen painon pudotukseen on silkkaa psykologiaa ja se on löydyttävä korvien välistä. Näinhän se on. Olen itsekin syönyt mielestäni terveellisesti, ihan oikeasti, mutta myös harrastanut tunnesyömistä ja herkutellut murheisiin. Jatketaan niistä murheista vielä, jos jaksan, keskitytään ensin tähän dieettiasiaan. Olen vähentänyt muun muassa punaista lihaa, tämän olen tehnyt eettisistä syistä, lisännyt paljon kalaa ruokavaliooni ja tosi usein valmistan itselleni lounaaksi erilaisia salaatteja. Lapsen vuoksi teen päivällisille jotain muutakin, sillä hän ei suostu syömään ymmärrettävästi pelkkää salaattia. Olen näitä terveellisiä valintoja kompensoinut kyllä syömällä surutta karkkia, jäätelöä ja muita herkkuja, sillä olen tunnesyöjä ja kuten jo mainitsin tuossa, on ollut erilaisia suruja ja murheita.

Itse asiassa, oikein kun mietin tätä kaavaa, niin olen ennenkin sairastunut flunssaan tai muistaakseni vatsatautiin, oikein kun olen surrut liikakilojani ja on ollut jotain muita stressin aiheita. Sitten olen sairauden ja pakkolevon aikana psyykannut itseäni kohti terveellisempiä valintoja, joita olen kyllä pystynyt yleensä noudattamaankin ihan kurinalaisesti, ainakin jonkun aikaa. Voisiko tämä olla joku psykofyysinen ilmiö, että kroppa ja mieli pelaavat jotenkin yhdessä tätä asiaa? Onhan se nimittäin järjellä ajateltuna todella väärin, että niin sanotusti ”lääkitset” itseäsi huonolla ruokavaliolla, jolloin sinulle tulee vielä huonompi olo! Järki ei aina kuitenkaan pysy mukana näissä oman mielen aiheuttamissa juonenkäänteissä. Puhumattakaan hormooneista, jotka vaativat nekin taas ihan oman blogikirjoituksen, huoh.

Alkaa muuten tuntua siltä, että olisi aika painaa pää taas takaisin lepoon. Johan tässä nyt puolisen tuntia tuli tehtyä jotain älyllistä tämän läppärin kanssa. Palaan hei asiaan vielä tuoreiden kuulumisien kanssa. On sattunut ja tapahtunut ja ollut tapahtumattakin. Yrittäkää pysyä terveinä, nauttikaa kesästä ja yrittäkää olla armollisia itsenne kanssa, vaikka itse en siinä ole viime aikoina onnistunutkaan taas kovin hyvin. Ihan ensimmäisenä pitäisi päästä eroon ”sitkun” -ajattelusta. Sit kun mul on rahaa, sit kun mul on aikaa, sit kun mul on rakkautta, sit kun mä oon laiha, sit kun mä oon sitä ja sit kun mä oon sitä *itun tätä. Tähän sopisi hyvin tunnariksi Maija Vilkkumaan Viimeinen elämä biisi. (Vilkkumaa on niin loistava tulkitsija ja tullut viime aikoina kuunneltua häntä PALJON.)

”Odotat parempaa aikaa
Sopivampaa hetkeä
Unohdat sen että kaipaat
Käännät kalenterin lehteä
Entä jos tää on meidän viimeinen elämä
Eikä tarvii taivaaseen pisteitä kerätä
Eiks meidän kannattais mieluummin elää eikä pelätä
Jos tää onkin viimeinen elämä
Joo jos mulla on aina sua ikävä
Ja jos aika on hiekkaa mun käsissä
Eiks meidän kannattais mieluummin elää eikä pelätä
Jos tää onkin viimeinen elämä”