Suo, kuokka ja ulkohuussi.

Olin ensin aikeissa kirjoittaa jotain tylsää, kuinka korona se vain jatkuu ja jaarijaarijaa. Jatkuuhan se, mutta ei siitä jaksa kuitenkaan sen enempää jauhaa. Tämä blogi on perustettu alunperin ulostuloväyläksi päässäni ainakin ajoittain myllertäville aivopieruille ja erinäisille kummasteluille, niin miksi en kunnioittaisi vanhaa ja jatkaisi samalla  ”hyväksi” todetulla mallilla?

Koronakevät ja alkukesä ovat olleet muutenkin jokseenkin raskasta aikaa, eiköhän tietyllä tapaa meille ihan kaikille. Toisaalta se on nostanut myös sellaisia asioita esille, joita ei olisi ehkä muuten tarvinnut alkaa käsittelemään, jos ei olisi ollut pakko pysähtyä ja olla paljon kotona omien ja läheisten ihmisten ajatusten parissa. Ei ole voinut järjestää itselleen tekemistä, hukuttautua töihin tai karata kaikenlaisiin arjen kiireisiin ja kissanristiäisiin.

Minulle on joskus sanottu, että minulla on aina jokin kriisi käsillä. Otin tuon aika vakavana loukkauksena alkuun, kävin päässäni läpi vastalauseiden myrskyä mielessäni siitä, kuinka minä mielestäni rento ja elämään uteliaisuudella suhtautuva seikkailija en todellakaan olisi mikään kriisipeikko. Asiaa kuitenkin pitkään mietittyäni, tulin siihen lopputulokseen, että valitettavasti tuo ihminen oli oikeassa. Minulla ihan totta on usein jokin kriisi parhaillaan käynnissä, vasta voitettu tai kulman takana odottamassa. Mikäli elämäni on helppoa tai yksinkertaista, olen varmaan vahvasti päihtyneenä (jota en oikeastaan ikinä enää ole) tai muuten vain tajuttomassa tilassa. En kerta kaikkiaan osaa elää helppoa ja yksinkertaista elämää, aivot välillä totaalisen narikassa, vaikka kovin paljon haluaisinkin! Minä ihan todella haluaisin elää sellaisena kestohymyisenä luonnonlapsena, jota ei mitkään maailman murheet rasita. Ainakin haluaisin kokeilla pari päivää sellaista olotilaa.

Ennen kuin tässä nyt tyydyn taistelematta kohtalooni, ja jatkan elämääni huoliryppyisenä ja yliajattelevana kriisipeikkona, haluan muistuttaa muun muassa itseäni siitä, että ihminen pystyy ja kykenee kehittämään itseänsä ja opettelemaan tietyistä käyttäytymismalleista pois, jos vain suinkin haluaa. Pitää vain ensin myöntää nämä tosiasiat itselleen ja alkaa muutosprosessi hitaasti ja varmasti. En minäkään aina ole, tai ole ainakaan ollut, huumorintajuton synkistelijä, mutta joskus elämä vetää vähän vakavaksi. Minulla käänteentekevä asia on ollut hyvässä ja pahassa äidiksi tuleminen. Jopa 33 vuotta elin itsenäistä ja melko itsekästäkin elämää. Ei tarvinnut huolehtia kuin omista asioistaan. Ei tarvinnut pitää kuin itsensä hengissä. Nykyään vastuualueet ovat laajentuneet avovaimoksi, talolliseksi ja äidiksi. Joissakin näistä rooleista olen toisinaan onnistunut paremmin kuin toisissa.

Aina kun aloitan puhumaan äitiydestä, avaamaan tuota samalla ah niin arkipäiväistä asiaa ja toisaalta niin helvetin mystistä pandoran lipasta, pitää ensin jaaritella itsestäänselvyydet, kuinka äitiys on ihaninta ja oma lapseni on ihanin. Tämä on ihan totta ja todellakin tyttäreni on parasta elämässäni. Hän on koko tähän astisen elämäni tarkoitus ja elämäni rakkaus. Hän tekee minusta kokonaisen. Vietin pitkiä ja tylsiä sinkkuvuosia haaveillen ”the magnificant other:in” perään, kunnes äitiyden myötä ymmärsin, että nyt minä hänet löysin tai jopa loin (yhdessä isän kanssa tietysti)! Niin absurdilta kuin se kuulostaakin. Äitiyteen liittyy valtavasti sellaisia tabuja ja uskomuksia, joita ainakaan minä en pystynyt ymmärtämään, ennen kuin minusta itsestäni tuli äiti.

Olen joutunut kipuilemaan esimerkiksi tiettyjen rooliasioiden kanssa, joita en olisi uskonut minunlaisen tiedostavan ja paljon esimerkiksi tasa-arvoasioita ja leimaantumista opiskelleen henkilön pohtivan. Tällä tietoisuudella en tarkoita sitä, että olisin jotenkin sivistyneempi näissä asioissa, en todellakaan. Olen vain niin paljon joutunut tällaisia aihepiirejä käsittelemään ja työstämään, lähinnä myös niiden epäoikeudenmukaisuutta ja järjettömyyttä, että luulisi minun menevän niitä päin rohkein ja rajoja rikkovin liikkein. Kuitenkin paine olla muiden silmissä niin sanottu ”hyvä äiti” istuu niin piukassa, että usein olen saanut huomata, että on huomattavasti helpompaa mennä vain massan mukana. Olen myös kriisipeikkouden myötä saanut huomata, että toisin kun olen aina itsestäni ajatellut, minä ajattelen aika paljonkin, mitä minusta ajatellaan. Olen aina esittänyt ehkä sellaista roolia, että minua ei kiinnosta *askaakaan, mitä muut minusta ja minun valinnoistani ajattelevat, mutta toisaalta olen myös todella riippuvainen esimerkiksi läheisteni mielipiteistä ja kommenteista. Tämä on kanssa yksi piirre itsessäni, mihin haluan muutosta. Elämä menee hukkaan miettimällä liikaa, mitä mieltä muut ovat. Ihmiset ovat ikuisia mielipidepankkeja, mutta minun ja sinun tehtäväsi on asettaa rajoja sille, kuinka paljon ne saavat vaikuttaa meidän elämiimme ja ajatuksiimme.

Avaan vielä ripeästi tuota ”huono äiti” teemaa, sillä teksti lähti rönsyilemään minulle ominaiseen tapaan toisaalle. Olen potenut huonoa äitiyttä muun muassa sellaisissa hetkissä, kun olen kaivannut enemmän omaa aikaa ja tilaa. Tuntuu, että kun minulla on vain yksi lapsi ja olen vielä parisuhteessa, niin olisi tosi epäreilua sanoa suoraan olevansa välillä jopa uupunut lapsiperhe-elämään ja arkeen. On paljon monilapsisia perheitä ja reippaita yksinhuoltajaäitejä tai -isiä, joiden uupumista ei kukaan kyseenalaista. Tulee ikään kuin sellainen olo, että nyt pitää vain marisematta jaksaa antaa kaikki aikani lapselleni ja perheelleni, sillä olen epäonnistunut, jos myönnän olevani vähän väsähtänyt. Tässä on itseasiassa samanlainen tematiikka, kun masentunut ihminen lähtee hakemaan apua ja alkaa kuitenkin ajatella, että enhän minä voi apua hakea, kun minä en ole kuitenkaan vielä niin masentunut, kun varmasti ne muut masentuneet siellä lääkäreiden vastaanotoilla.

Tunnistan tämän melko suomalaiseksi ajattelutavaksi, että enhän minä nyt voi ottaa tuota viimeistä palaa kakkua tarjottimelta, kun joku toinen saattaa vielä kipeämmin kaivata sitä kakkua suuhunsa. Olen kuullut tällaisia kommentteja myös tutuiltani. En siis kakusta, vaan päätohtoriajoista. Enhän minä voi hakea apua, kun joku toinen voi olla enemmän sen tarpeessa. Tuohan on jotenkin aivan järjetöntä, eikö olekin? Alan itsekin päästä tässä samaisessa hetkessä kärrylle, miten järjetöntä tuo ajattelu onkaan. Eihän jonottamisestakaan tule enää mitään, kun mitä jos kauppajonossa minun takanani on joku toinen, joka ehkä on kiireisempi jonottaja kuin minä? Tällaisiakin ohitteluita muuten löytyy, jotka alkavat sääliä kerjäten pyrkiä sinun paikallesi esimerkiksi pullonpalautusjonossa. Itse en voi sietää tällaisia tyyppejä! Lakkaan siis itsekin tässä, nyt ja heti olemasta tuollainen tyyppi! BAM! Helppoa, eikö vain? PItäisikö se vielä huutaa ääneen: ”MINÄ OLEN VÄLILLÄ UUPUNUT PIKKULAPSIARKEEN, VAIKKA OLEN PARISUHTEESSA JA LAPSENI ON IHANA JA ASIANI OVAT PERIAATTEESSA KAIKKI HYVIN JA PISTE. Minulla on oikeus omiin tunteisiini ja tunnetiloihini.

Huomaan tekeväni muutenkin aika paljon asioita sen mukaan, mitä minun mielestäni ”kuuluisi” tehdä. Totuus on kuitenkin se, että minä opettelen vielä esimerkiksi parisuhteessa olemista ja elämistä. Olemme avomieheni kanssa olleet nyt viitisen vuotta yhdessä ja suhteemme on ollut kyllä aikamoista vuoristorataa. Miestäni ei häirinnyt ainakaan alkuun, että kerroin rehellisesti, että hän on ensimmäinen mies kenen kanssa olen asunut yhdessä. Häntä ei myöskään häirinnyt se, että statukseni opiskelijana on tuonut epätasa-arvoisuutta taloudelliseen tilanteeseemme. Nämä ovat kuitenkin sellaisia asioita, jotka ovat vaikuttaneet aika paljonkin yhteiselämäämme. Lähestulkoon 30 vuotta sitä aikaisemminkin mainitsemaani itsenäistä ja samalla itsekästä elämää kyllä jättää jälkeensä naiseen. On tuossa vuosien varrella pyörinyt kaikenlaisia miekkosia, mutta en ole kovinkaan monta miestä päästänyt kovinkaan lähelle. Jossain vaiheessa elämääni omaksuin jopa sellaisen asenteen, että miehistä on vain pelkkää harmia. Onneksi olen tästä päähänpistosta päässyt jo eroon. Miehet ovat sitä mielenkiintoisempia ja ihanampia, mitä enemmän heihin tutustuu, mielellään kuitenkin yhteen kerrallaan.

Yhteenveto vielä tähän blogitekstiin, sillä minun pitää kohta kiirehtiä ja lähteä hakemaan ystävää ja hänen lastaan meille viettämään tyttöjen iltaa. Sillä rajoja on rikottava, nämä äidit aikovat nauttia lasten mentyä nukkumaan myös hieman viiniä, tupakkaa ja musiikkia ihan *aatanan kovalla! Ai kauhea, miten paatuneita naisia olemmekaan. Sitten pitää kai kirjoittaa auki, että mistä hitosta tuo blogitekstin otsikko tuli mieleen: suo, kuokka ja huussi. No, elämä tänä koronakeväänä ja kesänä on ollut välillä suorastaan kuin suohon uppoamista, kuokalla kaivettu tie ulos sieltä hartiavoimin ja huussi juontaa siitä, että meillä on nyt täällä maaseudulla käytössä vuosikymmeniä käytöstä pois ollut ulkohuussi! Entisenä kaupunkilaisena olen aina ollut vähän eräjormavikainen, joten ei tuo nyt mikään niin iso asia ole ollut, mutta yllättävän kova paikka oli, kun kylpyhuoneremontin alta lähti rintamamiestalostamme kylpyhuone sekä sisäsauna. Onneksi meillä on vanhanaikainen ulkosauna, missä saa vedet lämmitettyä ja pesut hoidettua. Välillä tullut jopa mietittyä, kuinka tottuneita me nykyajan ihmiset olemme tällaisiin mukavuuksiin kuin posliinivessa ynnä muut ylellisyydet.

Ennen seuraavia ajatuksiani, ihanaa kesää kaikille.

 

 

Suhteet Oma elämä Rakkaus Lapset

Maailma on hei edelleen sun tai pikemminkin meidän!

Kaikki alkavat varmaan olla jo niin kyllästyneitä k-kirjaimella alkavaan viruksen kurjimukseen, että en suostu enää edes kirjoittamaan sitä sanaa. Toisaalta tuo näkymätön,hajuton ja mauton viruksen perkele on saanut koko maailman polvilleen. Välillä huomaan ajattelevani, kuinka tulemme ainakin muistamaan vuoden 2020 kevään juuri siitä, kuinka elimme poikkeusoloissa ja kärvistelimme kaikki kotona. Näen mielessäni itseni arvokkaasti vanhentuneena kertomassa lapsenlapsilleni, kuinka tyttäreni oli tuolloin vasta vajaat pari vuotta. Vaihtelevasti iskee myös pelko siitä, että entä jos joku läheisistäni sairastuu vakavasti. Mitä jos tästä ei jää vain ajan kultaamia muistoja, kuinka perheen kanssa puhallettiin yhteen hiileen ja kotona oleminen lähensi meitä entisestään?

Viimeksi eilen itkin vuolaasti, kun juttelin nettipuhelun ja kameran välityksellä vanhempieni ja siskon kanssa, koiria unohtamatta. Näin kaikkien kasvot niin lähellä, mutta eihän se ole ollenkaan sama asia, kuin olla samassa tilassa ja välittömässä vuorovaikutuksessa omien läheistensä kanssa. Jäin myös miettimään, kuinka pitkä aika tässä nyt saattaa oikein vierähtääkään, kun ei pääse näkemään omia perheenjäseniään. Kuten mediassakin on moneen kertaan toistettu, nimeltä mainitsemattoman taudin oireet voivat olla sinulle itsellesi lieviä tai jopa huomaamattomia, mutta voit niillä sairastuttaa lähimmäisesi tai kenen vaan ihmisen, joka tulee liian lähelle. Kaikki eivät ole tätä asiaa sisäistäneet vielä ollenkaan, sillä jatkuvasti saa lukea uutisia kanssaihmisistä (tai idiooteista) jonottamassa sinne sun tänne ostoskeskuksiin tai möykkäämässä kuin naurettavasti käyttäytyvät uhmaikäiset yökerhoissa. Ymmärrän toki, että kaikkien ihmisten henki ei ole heille niin tärkeä, mutta mistä kumpuaa tämä pohjaton itsekkyys myös muita ihmisiä kohtaan? Onhan meitä nykyajan ihmisiä pidetty jo pitkään pohjattoman itsekkäinä ja individualistisina, emme näe omaa nenäämme kovin pidemmälle. Tämä ilmiö on alkanut kääntyä meitä itseämme vastaan jo aikaa sitten.

 

Toisaalta, yksi suosikkiteoreetikkoni Émile Durkheim on klassikkoteoksessaan Itsemurha kirjoittanut teoriasta, kuinka tällainen kansallinen, puhumattakaan maailmanlaajuisesta, kriisistä voi lähentää ja tehdä yhteiskunnasta entistä tiiviimmän ja toimivamman. Suurien kriisien aikaan on yhteiskunnissa tehty vähemmän itsemurhia. Sellaiset yksilöt, jotka ovat kokeneet elämänsä arvottomaksi, ovat saaneet uutta puhtia siitä, että omat ongelmat ovat väistyneet tai tuntuneet pienemmiltä suuremmassa mittakaavassa. Toivottavasti tämä ei pätisi vain menneiden aikojen yhteiskuntiin ja yksilöihin, vain nykyajankin elämänsä merkittömäksi kokevat henkilöt pystyisivät ammentamaan tästä nykyajasta ja kansallisesta yhteishengenkasvattamistalkoista myös jotain positiivista omiin elämiinsä. Durkheimin mukaan juuri liiallinen oman edun tavoittelu ja ihmisten liiallinen vapaus päättää omista asioistaan, johtaa lopulta sellaiseen tilanteeseen, että alamme liikkua ikään kuin rajattomassa ja kaiken mahdollistavassa liukkaassa kuplassa, emme jää kiinni minnekään. Kimpoamme vain tuon kuplan seinistä aina toisaalle ja taas eri paikkaan, vaikka haluaisimmekin niin kovasti löytää jo sen oman seinämämme, missä roikkua.

Tämä voi olla yksi syy siihen, miksi nuoretkin nykyään kasvavissa määrin syrjäytyvät. Toki jokaisen meidän yksilölliset lähtökohdat ja ympäristölliset tekijät määrittävät syrjäytymistä pitkälti. Näkisin kuitenkin yhteiskunnassamme sellaisen skenaarion, että liiallinen vapaus valita lukemattomista vaihtoehdoista saattaa myös passivoida ihmisiä. Tämä on nyt todella pinnallinen ja hieman höpsö esimerkki, mutta näin lauantain kunniaksi minullakin on harvinainen hetki aikaa tehdä täysin omia asioitani ja paljon vaihtoehtoja valittavana aikani kuluksi. Lapsi nukkuu tyytyväisenä päiväunia ja mies rakentaa itse suunnittelemaansa ”ghettopaljua”. Paljuaihekin ja mieheni Pelle Pelottomalta ehkä periytynyt ideavarasto on toki mielenkiintoinen, mutta palataan vielä siihen omaan vapaa-aikaani. Innostuin muun  muassa kirjoittamaan tänään tätä blogia, toisaalta mieleni tekisi istuttaa basilikan siemeniä multaan ja laittaa niitä ikkunalaudalle kasvamaan. Siitä sainkin idean, että haluaisin kuvata enemmän Instagram-tililleni taas muitakin kuin vain lapseni kuvia. Minulla on ollut ennen aikaa kuvailla enemmän esimerkiksi ruoka- ja sisustuskuvia.

Toisaalta minulla olisi nyt aikaa katsella televisiosta myös sitä hyvää ruotsalaista sarjaa (Sommar med släkten), jossa asustellaan koko kesä ihanasti Ruotsin saaristossa (eikö ruotsalaiset muka ole kesällä ollenkaan töissä?), ja kompastellaan mennen tullen ruotsalaisuuteen liitettäviin hauskoihin stereotypioihin. Nykyään joudun nimittäin taistelemaan ruutuajasta taaperoni kanssa, joka luukuttaisi varmaan tuntitolkulla Kaapoa tai Pipsa Possua, jos se hänelle sallittaisiin. Toisaalta minun pitäisi kyllä myös siivota, kuinka pystyisin ottamaan sisustuskuvia, kun talossamme ei ole lattialla yhtään tyhjää tilaa ja tyttäremme legopalikat, pehmolelut ja satukirjat pyörivät jaloissa? Ajatus johtaa toiseen ja taas toiseen, huomaan kuinka minäkin poukkuroin omassa harvinaisessa vapaa-ajan kuplassani, enkä ehdi kiinnittyä yhtään minnekään, ennen kuin mieheni tarvitsee taas apua omassa rakennuspuuhassaan ja kappas, lapsemmekin herää jo päiväuniltaan. Tuore kuuma kahvi ja ideat saavat taas jäädä odottamaan seuraavaa harvinaista utopistista hetkeä omasta ajastani, jonka aikana ehdin tehdä vaikka ja mitä! Kaiken tämän seurauksena minä en nyt sentään syrjäydy, mutta suuremmissa määrin turhaudun kyllä ja vähän katkeroidun. Huomaako sen?

Toki tuo nimeltä mainitsematon viruksen vääryys on järjestänyt meille ihmisille myös enemmissä määrin vapaa-aikaa, joten turha tässä kai on enempää valittaa. Sitä paitsi voinhan aina esittää, että en kuule talomme yläkertaan asti mieheni avunhuutoja alakerrasta ja kyllä se lapsikin siellä hetken pärjää isänsä vanavedessä. Olen todellista ”bad moms 4 life” -ainesta, enkö olekin? Minulla on juuri tuossa työn alla kirjoitustyö, jossa laadin manuaalia, mitä siellä kotona voi oikein tehdä. Nykyään meitä ihmisiä on sellaisia, jotka on pitkäaikaissairaudet, työttömyys, vanhempainloma tai sitten vaan mukavuudenhalu ajanut viettämään paljonkin aikaa kotona. Se on joillekin jo täysin arkipäivää. Toiset osaavat ottaa siitä kaiken irti, ja toiset eivät saa millään aikaansa kulumaan tekemättä mitään. Tai ainakaan ettei tekeminen liittyisi jotenkin työhön tai työelämään. Työ ja työnteko ovat todella vahvoja teemoja, niihin liittyy myös paljon meitä ihmisiä epäarvoistavia tekijöitä, mutta palaan tähän työteemaan vielä erillisellä kirjoituksella. Erityisesti vielä siihen, miten työnteko voi hankaloitua vielä entisestään sijainnin puolesta. Maaseudulta käsin työn tekeminen ja maaseudulle tai lähialueille työllistyminen eivät ole nimittäin mitään itsestäänselvyyksiä. Toki minulla on kokemusta myös siitä, kuinka työllistyminen ei ole itsestään selvänä pidettävä teema myöskään kaupungeissa, eikä varsinkaan nyt tässä hetkessä. Palataan tähän kuitenkin kokonaisvaltaisemmin toisella kertaa.

Nyt toivottelen kaikille tästä kaikesta parhaillaan tapahtuvasta muutosten ja poikkeuksien ajasta oikein mukavaa ja rentouttavaa aikaa. Yritetään pysyä positiivisina, juodaan paljon kuumia ja kylmiä juomia ja popsitaan kaapista löytyneitä vitamiineja. Minäkin kaivoin kaapista mieheni minulle ostamat ”imetyksen ja raskausajan” aikaiset vitamiinit esiin ja nyt viimeistään muistan syödä niitä tunnollisesti. Soitellaan paljon ystävillemme ja läheisillemme ja yritetään ladata niitä pään sisäisiämme akkuja, sillä jostain syystä tulee tunne, että uusia ideoita ja sopeutumista uudenlaisiin tilanteisiin tullaan vielä tarvitsemaan. Ei jäädä vellomaan negatiivisiin ajatuksiin, eikä täytetä mieltämme niillä kaikista pelottavimmilla ja mörköjä maalaavilla uutisilla. Toki faktat ovat faktoja ja ne eivät muuksi muutu, mutta elämä jatkuu, vaikka sinä et ehtisi aivan kaikkia uutisia lukemaankaan. Itselläni on ainakin taipumus ahmia kaikki tuo saatavilla oleva tieto ja yhdistellä niistä erinäisiä hyvin pelottaviakin skenaarioita mielessäni. Luotetaan siihen, että tämä asia ja sen hoito on esimerkiksi viisaan hallituksemme hallussa ja kuten lukuisista meemeistä on käynyt ilmi, niin meidän tehtävämme on pääasiassa osallistua tähän kaikkeen sohvalta käsin. Ollaan myös kärsivällisiä tätä tilannetta ja ennen kaikkea toisiamme kohtaan.

 

Absurdia tässä on hieman vielä se, että kun menee ulos, niin maailma jatkaa kulkuaan aivan normaalisti. Aurinko paistaa ihanasti, linnut laulavat ja osa niistä rakentaa jo pesiäänkin. Minunkin perheeni on siinä mielessä etuoikeutettu, että koska asumme jo valmiiksi täällä maalla eristyksissä kaikista muista ihmisistä ja naapureista, saamme täysin samaan malliin touhuta kukin omia lempipuuhiamme pihapiirissä. Kaupassa pitää vielä välillä käydä, mutta sielläkin pyritään käymään mahdollisimman harvoin. Työt hoituvat onnekkaasti nekin etänä ja minun tärkein tehtäväni on muutenkin taas hoitaa rakasta lastani (tytär ehti olla huikeat kuusi päivää päiväkodissa), vaikka ehdin jo hieman päästä myös vapauden ja tulevaisuuden suunnittelun makuun, muun muassa vahvasti myös työhön liittyvässä merkityksessä. Saatan palata tuohon päiväkotiasiaankin vielä myöhemmin, sillä ainakin oma arvostukseni päiväkoteja ja niiden työntekijöitä kohtaan on kasvanut ihan äärettömän paljon! Nuo ihmiset leikittävät, antavat hoivaa, syöttävät, nukuttavat ja pukevat ulos monipäisen tenavajoukon monta kertaa päivässä, tämän päälle hoitavat vielä oman henkilökohtaisen elämänsä kaupan päälle ja pysyvät vielä järjissään! Mitä ihmeen superihmisiä he oikein ovatkaan?

Lopetan tämän kirjoituksen vielä ihanaan lyriikkaan. Monena päivänä on soinut päässäni tähän tilanteeseen ja tämän vuoden kevääseen (ehkä vielä paremmin kuin koskaan) sopiva Tehosekoittimen Maailma on sun kappale. Toivotaan, että pääsisimme kaikki sankoin joukoin katsomaan yhden maailman parhaimman bändin come back -keikkoja kesällä! Mikäli karanteenit jatkuvat vielä yli kesänkin, niin lukuutetaan näitä biisejä sitten vaan niin *elvetin kovalla omilla pihapiireillämme hamaan loppuun asti! 😀

”Kasvaa vuosien paino
Meidät pian alleen musertaa
Käy jalkoihin tyly asfaltti
Unet ohuiksi kuluttaa
Jengi pelaa vaan aikaa
Niil on liikaa mistä valita
Ei kukaan huomaa
Et kaikki on selvää
Jos vain osaa katsoa
Anna tuulen puhdistaa
Nostaa helmoja
Heittää hiukset sekaisin
Kevätmyrskyn kastella
Mekko liimata kiinni vartaloosi
Olet kaunis
Kaunis
Ja maailma on sun
Nosta kasvot ylös sateeseen
Katso lintujen lentoa
Ne ei kylvä
Ei ne satoa korjaa
Mut niil on tarpeeks kaikkea
Kiivetään kukkulalle
Sieltä näkee ohi kaupungin
Silloin muistat mistä tullut oot
Ja minne palaat takaisin
Anna tuulen puhdistaa
Nostaa helmoja
Heittää hiukset sekaisin
Kevätmyrskyn kastella
Mekko liimata kiinni vartaloosi
Olet kaunis
Kaunis
Ja maailma on sun
Joskus tuntuu että ajan pyörteet
Kiskoo meidät mukanaan
Avaa sylisi mulle
Niin maailma saa ohi virrata
Sun aika kukkaan on puhjeta
Kohti taivasta kurkottaa
Juuret viimein kylmän kiven murtaa
Jos ymmärtää odottaa
Anna tuulen puhdistaa
Nostaa helmoja
Heittää hiukset sekaisin
Kevätmyrskyn kastella
Mekko liimata kiinni vartaloosi
Olet kaunis
Kaunis
Olet kaunis
Niin kaunis
Ja maailma on sun”

Koti Ystävät ja perhe Syvällistä Uutiset ja yhteiskunta