Olen 35-vuotias nainen, vajaan parin kuukauden päästä jo 36-vuotias, ja ikäni jouduin laskemaan laskimella. Taitaa pitää siis paikkansa, että kun tietyn iän ylittää, niin vuodet alkavat vaan vieriä, eikä syntymäpäivät tunnu enää niin merkityksellisiltä. Päinvastoin ne tuntuvat ehkä hieman jo pelonsekaisilta.

Ikäni esille tuominen liittyy siihen, että olen tämän ikäinen, enkä vieläkään tiedä mihin päin elämässäni olen oikein menossa. Positiivisesti jos osaisin ajatella, näkisin olevani jälleen kerran uusien asioiden edessä. Luonteelleni ominaisesti pieni negatiivisuus kuitenkin valtaa minut. Olisi kiva päästä eteenpäin, eikä yhtään junnata näiden niin sanottujen uusien alkujen edessä.

Irtisanouduin työstäni kesän alussa. En halunnut pitkää kesälomaa, vaan mittani vain täyttyi. Myönnettäköön, aika nopeasti täyttyikin. Ehdin hakea pitkän aikaa töitä, ennen kuin viime keväänä onnisti tuon paikan kanssa. Haastattelussa olin todella vakuuttunut kyseisestä työstä ja työntekijöistä, mutta pian sain huomata, että minut palkattiin työvoimaksi, ei niinkään työntekijäksi. En tiedä itsekään onko noissa käsitteissä eroa, mutta toisin sanoen minut valittiin suorittamaan tiettyä työtehtävää, minua ei yritettykään sitouttaa itse työyhteisöön. Olen pohtinut paljon, että onko liian paljon pyydetty, tai onko liian vanhanaikaista kuvitella, että työelämä voisi olla myös yhteisö, johon kuulutaan ja joka hyväksyy sinut mukaan, tai vaihtoehtoisesti sulkee sinut ulos.

Perehdyttäminen oli myös yksi vitsi tuossa paikassa. Ensimmäisenä päivänä esimieheni kaatoi päälleni kasan informaatiota, salasanoja ja ohjeita ja varoituksia, mitä ei tulisi tehdä. Tämän jälkeen minun katsottiin olevan perehdytetty – olihan minulle annettu oma tietokone ja tunnukset käyttööni. Lounastaukoa tuohon päivään ei kuulunut ollenkaan. Neljän tunnin jälkeen sain kupin kahvia, joka juotiin melkein seisaaltaan. Muistan kuinka työhaastattelun nauravainen ja iloinen nainen oli yhtäkkiä muuttunut stressikimpuksi, joka ei juurikaan ottanut minuun edes katsekontaktia. Niin paljon kuin tuossa työpaikassa yhteishenkeä kehuttiinkin, niin minä en sitä kyllä valitettavasti tuntenut.

Näin jälkeenpäin ajateltuna, olin ollut niin pitkään työelämästä pois, ensin vuodet oman yrityksen parissa, jonka jälkeen vietin melkein kaksi ja puoli vuotta lapseni kanssa kotona, että olisin tarvinnut työpaikan, jonne olisi kunnolla kiinnittynyt. Olin todella innoissani alkuun työtehtävästäni, valmistauduin ensimmäiseen työviikkoon kuin koululainen ensimmäiseen kouluviikkoonsa. Ostin kynät, vihkot sun muut fiilistä nostattavat tilpehöörit laukkuun ja sain pukeutua kivasti toimistolle. Tästä vaiheesta en ottanut kuitenkaan kymmeniä selfieitä Instagramiin, kuten eräs serkkuni tekee. Toimistoasuselfiet valokuvattuna firman naistenvessasta, hey please! Olin kuitenkin todella motivoitunut ja valmis antamaan kaikkeni ja vähän extraa. Minulle verkostoituminen ja iloinen sekä  kohtelias vuorovaikutus on todella tärkeää työminässäni, joten alkuun olin todella tehokas ja oma-aloitteinen verkostoituja tulevaan asiakaskuntaani, joka oli yksi tehtävistäni.

Yritin kuulua myös itse työporukkaani ja tehdä kaikkeni, että olisin itse sitoutunut kyseiseen työtehtävään ja -yhteisöön, mutta jo parin viikon päästä alkoi vaikuttaa siltä, että minun olisi parempi hakeutua toisiin työtehtäviin. Minä ja työni olin tuossa työpaikassa täysin huomaamattomia. Aloitinkin töistä päästyäni uusien työpaikkojen haun. Kirjoitin tänne blogiinkin siitä, kuinka tunsin itseni kyseisessä työssä ulkopuoliseksi sisäpuoliseksi. En oikein osannut selittää sitä, että miksi minut aina kotiinpaluumatkalla valtasi sellainen tosi surumielinen tunne. Halusin kovasti olla töissä ja halusin kovasti viihtyä työtehtävässäni, mutta tuntui että kaikki ei ollut vain kohdallaan, eivätkä tulisi olemaankaan. Jokainen haluaa tulla nähdyksi ja hyväksytyksi ja jokainen haluaa, että omaa työtä arvostetaan. Vai olenko vain liian vaativa? Oliko minulla liian suuret odotukset työelämää kohtaan?

Yritin tsempata itseäni sillä, että nyt pyöri ”ihan okei” kuukausipalkka, ei hyvä, mutta ei huonokaan, olin siistissä sisätyössä ja kai se siitä helpottaisi päivä päivältä. Aloin kuitenkin koko ajan olla vaan vakuuttuneempi siitä, että kyseisessä työpaikassa ei ollut kaikki muutenkaan kunnossa. Esimieheni oli sosiaaliselta vuorovaikutukseltaan jotenkin estynyt, hän ei katsonut kaikkia edes silmiin ja hän ei juurikaan kysellyt kuulumisia. Kerran hän kyllä kahvitauolla kertoi unestaan, johon liittyi muun muassa anaalitappi, mutta tosiaan katsekontakti ei niinkään ollut hänen juttunsa. Kävi ilmi, että hänen huomionsa olisi saanut parhaimmiten ulkona tupakkipaikalla, jossa hän viihtyi aina yhden työkaverin kanssa, jonka kanssa hän oli hyvä ystävä ”siviilielämässäkin”.

Loppukeskustelussa esimieheni sanoi, että hänen mielestään työntekijällä on kaikki hyvin, jos työntekijästä ei kuulu mitään. Hän siis siirsi vastuunsa työntekijöille, eikä ollut ilmeisesti hänen vastuullaan kysyä työntekijöiltä välillä, että miten työt sujuivat. En ole itse tehnyt esimiestehtäviä, mutta mielestäni tuo ei ollut kovin toimiva tapa. Pitkään aikaan en ollut ollut niin helpottunut, kun astelin ulos tuolta työpaikasta irtisanoutuneena ja TOKI kerroin kaikki mietteeni kyseiseen työpaikkaan liittyen. En ole juurikaan sitä tyyppiä, joka sanojaan säästelee, varsinkin jos mielipidettäni kysytään.

Myönnettäköön, että uusi elämänvaiheemme lapseni kanssa kaksin, teki myös arjestamme kuluttavaa. Tuntui, että arkemme pyöri paremmin kuin olin osannut kuvitella, olin miettinyt kaikenlaisia kauhuskenaarioita läpi, mutta silti se oli raskasta. Aamulla hektisellä rumballa lapsi päiväkotiin ja nilkka suorana 30 minuutin matkan päähän töihin. Autonikin oli koko ajan rikki, ennen ja jälkeen töiden aloittamisen ja sen jälkeen. Töistä piti päästä lähteä aina mahdollisimman nopeasti, nilkka suorana taas kohti kotikaupunkiamme, ettei lapseni ollut viimeinen haettava päiväkodin pihalta. Olin hyvin tietoinen siitä, että tällaista se elämä olisi. Varsinkin kun olimme lapseni isän kanssa päättäneet erota ja minusta tuli lähihuoltaja. Tietoisuus siitä ei kuitenkaan poista tosiasiaa, kuinka paljon helpompaa olisi työn ja perhe-elämän yhdistäminen kahden aikuisen perheessä, jossa arjen askareita jaettaisiin tasapuolisesti.

Yritin totutella arkeemme ja tyttäreni tottui siihen myös. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin surumielisyyden lisäksi yövalvominen, minulla. Mietin työasioita ja pärjäämistämme ja yritin taistella sen ajatuksen kanssa, että mieleni teki nostaa kytkintä tuolta työpaikalta jo ensimmäisen kuukauden jälkeen. Uuden työn etsiminen alkoi tuntua jo epätoivoiselta, olisi ollut kuitenkin hienompaa ja turvallisempaa vaihtaa työ lennossa uuteen. Olisi ollut hienoa myös työskennellä omassa kotikaupungissa lähiseudun sijaan. Kun työpäivien jälkeen alkoi surumielisyys vaihtua itkuksi kurkussa ja kyyneleet puskivat jo silmistä, aloin miettiä usein liikenneruuhkassa, että tällaistako se aikuisten elämä on? Tällaisen mallinko minä aion antaa tyttärelleni? Minä, joka olin tuijotellut virastoihin ja toivonut päivätyötä jo pitkään, minä joka olin haaveillut säästötilistä, uudesta toimivasta autosta ja mahdollisesta omasta asunnostamme sitten joskus, minäkö nyt luovuttaisin, sillä sisäinen minäni huusi jo aika kovaa sisälläni, että ”juokse”. Vapauta itsesi.

Olen aina luottanut intuitiooni ja olen aina kuunnellut itseäni. Aloin ymmärtää, että en pystyisi jatkamaan näin enää pitkään. Kyse ei ollut siitä, että työ olisi ollut esimerkiksi liian ylikuormittavaa, sitä se ei ollut. Olisin halunnut vain kuulua jonnekin ja olisin halunnut, että minut olisi kunnolla otettu mukaan tiimiin ja annettu tekemälleni työlleni arvoa. Olisin halunnut tulla nähdyksi. Aloin tuntemaan itseni sen sijaan haamuksi ja minun persoonallani se on aika harvinaista. Sen sijaan hautauduin yhä syvemmälle työhuoneeseeni ja tyytymättömyyteeni. Löysin kyseisestä työyhteisöstä muutamia tosi hauskoja tyyppejä, mutta heidän omat kokemuksensa kyseisestä työpaikasta vain vahvistivat niitä tuntemuksia, joita minulla oli jo entuudestaan. Eräs työntekijä kertoi, että hän oli kokenut myös vahvaa ulkopuolisuuden tunnetta, mutta hänelle se toi turvaa, sillä hän oli aina kokenut olevansa elämässään ulkopuolinen. Toinen työntekijä suoritti niin sanottua lyhyempää harjoittelua työssään, hän oli pian jo lopettamassa, mutta hän kertoi jopa laiminlyönteihin verrattavista kokemuksistaan kyseisessä työpaikassa. Esimies oli välillä täysin ignoroinut hänet ja hänen yhteydenottonsa. Jälleen nousi esille arvokeskustelu. Kuinka paljon tässä työpaikassa annettiin arvoa työntekijöille ja heidän tekemälleen työlle?

Olen miettinyt, miten jatkossa selitän tämän lyhyeksi jääneen, koulutustani vastaavan, työkokemuksen lyhyyden. Minulla on nimittäin ensi viikolla työhaastattelu, ja olen varma, että tämä aihe nousee esille. Ei ole asiallista alkaa arvostelemaan edellisen paikan esimiestyötä, joka oli kyllä mielestäni huonoa. En halua itse vaikuttaa siltä, että en pysty sitoutumaan pitkiin työtehtäviin. Pitäisikö minun olla rehellinen ja sanoa, että osa-aikainen työtehtävä sopisi tähän hetkiseen elämääni kaikista parhaiten? Voinko sanoa, että työtehtävä ja minä emme vaan kohdanneet? Miten ihmeessä tämän selittäisin? Osa-aikaisen työn kanssa, joka nyt on siis kyseessä, saan sanoa hyvästit säästötilille ja uusille hankinnoille. Se on kuitenkin parempi kuin pelkkä tyhjä kuukausien aukko cv:ssäni. Tämä työ olisi myös todella lähellä mielenkiinnon kohteitani, joten uskon, että tässä työtehtävässä olisin paljon motivoituneempi.

Uskon myös kohtaloon. Jokainen kokemus on lähempänä sitä suuntaa, mihin meidän pitääkin pyrkiä. Olen miettinyt jo opintojeni aikana paljon työelämää ja mielestäni työ vie niin ison siivun elämästämme ja ajastamme, että sen pitää olla sen arvoista. Työn pitää olla muutakin kuin toimeentulo. Toivon, että tämä työ, mikäli edes saan sitä ylipäätänsä, veisi minut lähemmäksi myös minua itseäni. Kuka minä 35-vuotias nainen oikein olen, ja mihin hittoon olen tässä elämässäni oikein menossa?

Sunnuntai. Se on aina ollut inhokkipäiväni. Olen laatinut itselleni säännön, että sunnuntaisin ei saa esimerkiksi matkustaa. Liian surullista ja sunnuntaille olennaista palata esimerkiksi jostain reissusta kotiin. Palaa mieluummin vaikka maanantaina, jos pystyt. Suoraan aamulla, minne ikinä oletkin sitten menossa.

Sunnuntaiangstini saattaa juontaa lapsuudesta. Vierailimme ensin mummolassa todella usein n. 100 km päässä kotoamme ja jatkoimme vielä, kun mummon talo säilyi perikunnan hoteissa. Lähteminen sieltä oli aina todella haikeaa. Minä olisin halunnut jäädä asumaan sinne. Mummolassa ja tuolla pienellä maaseutukunnalla me kaikki 4 perheenjäsentä aina rentouduimme ja tulimme jollain tapaa myös lähemmäksi toisiamme. Viikonloput ja lomat eivät kuitenkaan kauaa kestäneet ja vanhempani siivosivat mummolaa ja pakkasivat autoa aina kuin heikkopäiset. Huutoa, hermojen kiristelyä, tavaroiden liikuttelua paikasta paikkaan. Lapsena kuvittelin, että tuollaista se on kaikilla. Kotiin päästyämme vanhempieni piti purkaa kaikki tavarat heti ja pesukoneet pyörimään. Taas huutoa, hermojen kiristelyä, tavaroiden liikuttelua paikasta paikkaan. Illalla katselimme televisiosta ruotsalaista Varustamo-ohjelmaa, joka sijoittui luonnollisesti laivalle ja henkilöstön kimurantteihin elämiin. Apeina söimme iltapalaa samalla ja sunnuntain kurja tunnelma roikkui koko ajan yllä.

Aikuisiällä ymmärsin vasta, että ei lähdöt ole kaikilla ihmisillä samanlaisia. Kai se on enemmänkin asennekysymys. Nuoruudessa kun erilaisten kivojen reissujen jälkeen erosin silloisesta parhaasta ystävästäni, jäin aina haikeana ja itku kurkussa katselemaan hänen peräänsä, kun ystäväni taas lähti iloisesti eteenpäin, ei katsonut koskaan  taaksensa. Kerran kysyin häneltä, että eikö sinusta tunnu surulliselta, kun reissut aina päättyvät? Hän vastasi, että hän tiesi uusien reissujen olevan aina edessä päin! Perkeleen optimisti, minä sentimentaalinen pessimisti, olisin tuolloin halunnut vaihtaa kovasti rooleja.

Luin tai kuulin itseäni viisaammalta ihmiseltä kerran, en voi muistaa kuka hän oli, että jotkut ihmiset kärsivät tällaisista tietynlaisista siirtymävaiheista, jolloin on vaikeaa lähteä jonnekin tai palata jostain. Tuo asia selvensi omalla kohdallani siirtymiä ja oli lohduttavaa kuulla (tai lukea), että tuolle ihan oikeasti löytyy nimi ja on varmasti muitakin sentimentaalisia hölmöjä. Mummolasta lähtiessä pistin kerran mummon kukkia taskuuni, sillä halusin muistaa ja tuoksutella niitä ikävän yllättäessä. Äitini ei ollut kovin iloinen, kun löysi nämä kuivuneet kukat taskustani siellä sunnuntai-illan pyykkien pesuvimmassaan. Ymmärsin myös vasta tänä kesänä, että kun muut sanovat reissun jälkeen, että onpa ihanaa palata kotiin, niin minä olen enemmänkin sellainen ”nojaa” -ihminen, minusta olisi paljon siistimpää jatkaa reissaamista! Ainakin jos on hyvä reissu alla ja muutenkin hyvä fiilis.

Minulla ei ole yhteenkään asuntoon syntynyt sellaista fiilistä, että ihana palata kotiin. Tottakai sellaisia hetkiä tulee, kun kävelet vaikka rankkasateessa ja pääset vihdoin kotiisi. Ehkä tuonkin ilmiön taustalla on tämä siirtymävaihe. En halua että kiva loppuu kotiin palatessa ja arki palaa elämään. Uusia reissuja en osaa niin nopeasti mielessäni kuvitella. Toisaalta, tänäkin kesänä arki vaan ottaa minusta vallan ja arki on palannut ihan huomaamattani ja loma, ja esimerkiksi viimeisin viikon mökkireissu, tuntuu kuin siitä olisi jo ainakin kuukausi. Olen miettinyt, että ehkä en ole löytänyt vielä sellaista asuntoa, joka tuntuu minusta niin ihanan kodikkaalta, että sinne haluaisin palata aina. Vai onko se itse arki, jota yritän pakoilla?

Tämän sunnuntain olen viettänyt melko tiiviisti sohvalla, kaikki tarpeellinen käden ulottuvilla; kahvimuki, kaukosäädin, puhelin ja peitto. Eikä minulla ole edes krapulaa. En edes muista koska olisin viimeksi juonut alkoholia saatika ollut humalassa. Hyvä niin. Minulla on tarpeeksi elämänkokemusta tietääkseni, että alkoholin kulutuksella on enemmän negatiivisia kuin positiivisia puolia. Suklaata on sentään kulunut, onhan nyt myös kuuluisat pms-päivät vai uskaltaisiko jo sanoa, että surulliset pmdd-päivät (tähän pitää palata vielä tarkemmin joskus!) Tämän sunnuntain olen viettänyt myös yksin. Olen nauttinut sateen äänestä, melkein koko päivän on satanut. Tykkään kuunnella myös liikenteen ääntä, joka keskusta-asuntooni kuuluu oikein hyvin. Rakas tyttäreni on isänsä luona viikonloppuna, huomenna hän tulee onneksi kotiin.

Eilen osasin vielä nauttia rauhasta ja suht siististä asunnosta ja siitä, kun kukaan ei pyydä minulta mitään tai roiku päälläni. Rakas lapseni on erehtynyt pitämään minua palveluskuntanaan ja kiipeilypuuna, hän on yleensä aina jotenkin solmussa minun jäsenteni kanssa. Nyt toisena päivänä olen alkanut kuitenkin jo ikävöimään häntä, kovasti. Isänsä on laittanut whatsappiin kuvia hänestä ja ikävä on vaan kasvanut. Toisaalta tiedän, että nämä ovat niitä tärkeitä oman ajan hetkiä, joita minäkin tarvitsen aina välillä.

Kesän aikana olemme viettänyt aikaa myös kolmistaankin: minä, lapseni ja hänen isänsä. Suhteeni lapsen isään on ollut Facebookia lainatakseni ”vaikeasti määriteltävissä”. Olemme viihtyneet kolmistaan, sillä olemme vielä tietynlainen perhe, mutta olemme viihtyneet myös kaksinkin välillä. Vuosi sitten syksyllä kun muutin ex:ni luota pois, jätimme ilmaan mikä olisi suhteemme tila jatkossa. Annoimme asumuseron ja henkisen eron tehdä tehtävänsä ja vuoden aikana olemme viettäneet aikaa perheenä, välillä ex:ni kanssa ystävinä, välillä on ollut romanssinkin alkeita välillämme. Tämä kuulostaa ehkä sekavalta ja sitä se on ollut myös minullekin. Lapsemme aikana olemme pystyneet olemaan riitelemättä ja mielestäni on ollut tärkeää, että lapseni on saanut viettää aikaa kummankin kanssa kaksistaan ja sitten välillä myös kolmistaan.

Lapsemme on myös sopeutunut mielestäni todella hyvin tähän kahden kodin ja kahden eri kaupungin kuvioon, vaikka kyllä se välillä vieläkin vihlaisee sydämestä, että emme pystyneet antamaan lapsellemme yhtä ja ainoaa yhteistä kotia. Olemme sanoittaneet ja selittäneet asioita kuitenkin hyvin suoraan ja avoimesti, joten asumiskuviot ovat menneet paremmin, mitä osasin edes odottaa. Eilen lähdin kuitenkin ex-mieheni kodista, sillä minulle iski ihan järjetön koti-ikävä tänne omaan kotiini. Juuri selitin, kuinka minulle ei synny yleensä koti-ikävää, tiedän, ristiriitaista! Eilen kun se kuitenkin iski, niin oli pakko tehdä niin, mikä hyvältä tuntui. Olimme kolmistaan viettämässä taas aikaa, se tuntui alkuun luonnolliselta ja mutkattomalta, mutta jostain tuli vahva tunne, että  minun on päästävä omaan kotiini. Nyt muistankin mistä se tunne tuli, se oli nimittäin tv 2:sen Kesäillan valssin kesäuusinta 20 vuoden takaa ja Tony Montana, joka lauloi kumppanilleen, jonka kanssa haluaa olla aina yhdessä.

Pystyin vielä seuraavaan aamuun työntämään tämän tunteen pois, mutta aamuyöstä heräsin ahdistuksen tunteeseen, minulle tuli vedet silmiin ja olo oli kuin hukkuisin. Varmasti pms/pmdd:lläkin vaikutusta tällaiseen oloon, silloin saatan kokea paniikkihäiriöitä, mutta koti-ikävää se ei selittänyt. Olemme ex:ni kanssa kumpikin olleet samoilla linjoilla siitä, että emme hyppää takaisin parisuhteeseen, sillä ei kaikkea välillämme tapahtunutta voi tuosta noin vaan sivuuttaa. Enkä minä ole valmis muuttamaan takaisin sinne maaseudulle eristyksiin, vaikka maaseutua välillä kovasti kaipaankin. Ex:ni ei halua taas muuttaa maalta pois. Tuokin lähtökohtaisesti jo ärsyttää, minä haluan sellaisen miehen, joka on valmis muuttamaan minun ja lapseni perässä vaikka maailman ääriin!

Olemme yrittäneet elää päivä kerrallaan, olemme välillä yrittänyt etäännyttämistä toisistamme, olemme jälleen kerran paljon keskustelleet ja käsitelleet tunteitamme. Siitä olen kiitollinen ex:lleni, että hänen kanssaan pystyy yleensä keskustelemaan asiasta kun asiasta. Kumpikaan ei ole pystynyt kieltämään tunteitaan, sillä kummallakin niitä vielä on jäljellä ja kummallekin lapsemme kanssa perheenä oleminen on tärkeämpää oikeastaan kuin mikään muu.

Toisaalta, kumpikaan ei halua palata parisuhteeseen, sillä tiedämme miten siinä kävi jo. Tämä kuulostaa helvetin ristiriitaiselta, eikö totta? Ja vielä enemmän energiaa kuluttavampaa tämä on hyvistä hetkistä huolimatta ollut. Päällämme pyörii koko ajan tumma pilvi. Minun on ollut vielä aina tosi vaikea sietää keskeneräisyyttä tai keskeneräisiä ja määrittelemättömiä asioita, joten eilen sitten sanoin hänelle, että olemme joko yhdessä tai erikseen ja hän vastasi, että sitten se on erikseen. Itkin, olin surullinen ja hetken masentunut, sitten minut valtasi myös helpotus. Olen huono nimittäin itse tekemään myös pysyviä ratkaisuja. Autoradiossa on kuitenkin pauhannut jo kauan Maija Vilkkumaan Liian Kauan, Maija todella on mun tämän hetkinen voimanaiseni näiden erobiisien saralla.

Olen kuunnellut kohta kaksi vuotta erobiisejä, olen laatinut mielessäni, millainen se juuri minulle sopiva mies olisi, olen yrittänyt totutella jo ajatukseen, jos ex:ni löytää uuden kumppanin. Sillä kaikesta huolimatta toivon, että hänkin olisi elämässään onnellinen. Enkä pysty tekemään kompromissia etäsuhteesta tässä iässä ja tässä elämäntilanteessa, tai kompromissia siitäkään, että emme olisi varsinaisessa parisuhteessa. Itse olen muutenkin näin arjen koittaessa taas se lähivanhempi, joka hoitaa kaikki lapsen arkeen kuuluvat hetket ja päiväkotiviemiset ja -tuomiset ja hoivaa ja yrittää olla helpottamassa myös lapsen isäänsä kohtaan kokemaa ikävää. Enkä haluaisi vaihtaa lähivanhemman roolia poiskaan, en pystyisi siihen. Lapseni on elämäni aurinko ja valo, mutta niin paljon helpompaa olisi, jos isänsä asuisi edes samassa kaupungissa.

Sunnuntai. Tällaisia ajatuksia ja tuntemuksia tänään. En ole kuitenkaan masentunut, vaikka tekstistäni voisi päätellä niin. Kaikesta huolimatta olen kiitollinen siitä, että elämässäni on rakkautta ja paljon ihania ihmisiä. Pitää ottaa elämä päivä kerrallaan ja katsoa mitä tapahtuu. Olen valmis venymään ja vonumaan rakkaan lapseni vuoksi moneen suuntaan tässä elämässä, mutta pitää pystyä kuuntelemaan ja pysymään rehellisenä myös itselleen. Itselläni siintää haaveissa ainakin nyt sellainen asunto, jonne tekee nyt ja aina mieli palata! Vaikka on tämä nykyinenkin asuntomme kyllä todella kiva ja viihtyisä. Ihmiset lopulta sen kodin tekevät, ehkä pitääkin löytää sellaisia ihmisiä sinne, joiden luokse on aina kiire palata. Haaveilen vielä nimittäin myös ydinperheestäkin, jonka jäsenet kaikki tykkää pussailla ja tanssia sateessa.

Paljon olisi vielä kirjoitettavaa, kirjoitan usein tätä blogia päässä ja tulee liian pitkiä taukoja itse julkaisuille. Palataan kuitenkin taas, itselläni on taas vähän parempi fiilis, kun sain nämä aatokset purettua tekstiksi. Pusuja ja sadepisaroita kaikille.