En oikein tiedä miten tästä aiheesta alkaisin kirjoittamaan täällä blogissani, niin yritän kiteyttää sen mahdollisimman yksinkertaisesti: Countrygirlistä tulee taas Citygirl.

Olen miettinyt, että voinko jatkaa blogia enää ylipäätänsä countrygirl-nimellä, mutta ensinnäkin, miksi en voisi? Kuka sen kieltää? Toiseksi taidan henkisesti olla aina vähän enemmän maalaistyttö kuin citynainen. Muutoksesta tulee todella radikaali, sillä olen kirjaimellisesti muuttamassa peltojen ja metsien keskeltä aivan kaupungin ytimeen. Aion palata kotikaupunkiini. Kotikaupunkiini, joka on ollut todella vahva osa identiteettiäni, olenpa sitä aikaisemmin tajunnut itse tai en (eli en). Viime vuosina on tuntunut älyttömän haikealta käydä vain kääntymässä tuolla kaupungissa, mutta ei enää asua siellä. Tuntuu typerältä, sillä eihän nyt ole kyse esimerkiksi eri maista, vaan pelkästään Suomen sisällä olevista kaupungeista. Kotikaupunkiini ei liity pelkästään rakkautta, hattaraa ja vaaleanpunaisia muistoja, vaan olen kokenut siellä myös suurta yksinäisyyttä, ulkopuolisuuden tunnetta. Kyseessä on isohko ja silti olen tuntenut seinien kaatuvan siellä päälleni.

Toinen muutos minun ja tyttäreni elämissä tulee olemaan sellainen, että muutamme nyt kaksin, minä ja hän. Lapsellani säilyy onneksi isänsä kanssa tämä vanha maalaiskoti ja nyt alamme rakentamaan tyttöni kanssa omaa kotipesäämme kaupunkiin. Mielialat ja fiilis ovat vaihdelleet tässä viimeisen kevään ja kesän aikana surullisesta helpottuneeseen ja kaikkeen siltä väliltä. Olemme ex-avomieheni kanssa kääntäneet jokaisen kiven yhteisellä matkallamme ja yrittäneet löytää sellaista yhteistä henkistä tilaa, jossa voisimme pyrkiä jatkamaan elämäämme onnellisena perheenä ja onnellisina erillisinä yksilöinä ja pariskuntana samaan aikaan. Emme onnistuneet löytämään enää yhteistä säveltä ja rytmiä elämäämme. Olen todella perinteinen nainen ja yritin pitää perheemme kasassa omankin onneni kustannuksella, samaan pyrki mieheni, mutta joskus on vain sitkeimpienkin sissien osattava luovuttaa. Me tulimme yhdessä siihen lopputulokseen, että olemme onnellisempia ja ennen kaikkea parempia vanhempia, kun asumme erillämme ja päätämme parisuhteemme. Jatkamme elämäämme kuitenkin omanlaisena perheenämme vielä, ainakin niin kauan kun se vain on mahdollista ja ongelmatonta.

Olen pelännyt hieman kirjoittaa tätä blogipäivitystä, mutta yllättäen minua ei edes itketä yhtään. Ensinnäkin olemme eläneet parisuhteemme kannalta kriisitilanteessa jo niin pitkään, että on ihanaa elää niin, että on pitkästä aikaa ihan hyvä perusolo. Ei ole tarvetta enää riidellä kenenkään kanssa. Toki varmaan jokaisessa erotilanteessa pientä vääntöä riittää aina. Omassa mielessäni ja mieheni kanssa kävin tämän eron jo niin monta kertaa muutenkin läpi, että tässä ei ole tullut oikeastaan mitään sellaisia asioita vastaan, joista olisin ollut yllättynyt. Pitkään minulla oli myös sellainen olo, että ei ollut voimia erota. Sydän sanoi, että nyt on lähdettävä, mutta henkisesti ei ollut vaan voimia lähteä ja järjestää elämääni uudestaan. Kitkuttelimme siis päivä kerrallaan jo pitkään muutenkin parisuhteemme paskaksi palaneilla raunioilla. Olen myös jo hyvin pitkään mennyt kahden majapaikan väliä, mieheni ja lapseni kodin sekä vanhempieni kodin välillä, jossa olen joutunut olosuhteiden pakosta majoittumaan tyttöni kanssa. Vanhempani ovat auttaneet todella paljon kaikessa ja olleet aivan uskomattoman ihania isovanhempia lapselleni, mutta yhteiselo kohta 35-vuotiaana vanhempieni kanssa on myös hiertänyt kaikkien hermoja.

Eron myötä, olen joutunut alkaa miettimään muun muassa sellaisia skenaarioita, että pystynkö ylipäätänsä  tulevaisuudessakaan asumaan kenenkään kanssa yhdessä? Pystynkö sitoutumaan pitkään suhteeseen ja uskallanko enää laisinkaan rakastaa tai rakastua? Ainakin viimeisimpään vastaan aika nopeasti kyllä, sillä olen kaikesta huolimatta toivoton romantikko ja tulen olemaan sitä varmaan aina, toivottavasti ainakin. Minua lohduttaa myös se ajatus, että vaikka olen ollut kuluneen 5,5 vuoden aikana hyvin onnellinenkin ja olen oppinut minun ja ex-avomieheni suhteesta todella paljon, en siltikään koe, että tämä suhteemme oli elämäni rakkaus. Tuntuu haikealta sanoa se ääneen, melkein jopa syylliseltä, mutta se on totuus. Kirjoitan henkilökohtaisista asioista, mutta en halua loukata toisen osapuolen yksityisyyttä. Sanotaanko kuitenkin näin, että edellytykset vuosisadan rakkaustarinalle olisi olleet olemassa, mutta ehkä meillä kummallakin osapuolella on vielä ainakin jonkun asteen tunnelukot kannettavanamme. Ainakin minä joudun vielä kauan työstämään esimerkiksi sitä ikuista kliseetä, kuinka et voi kunnolla rakastaa toista ihmistä, jos et rakasta ensin täysin sydämin itseäsi.

Olemme ex-avomieheni kanssa nyt paremmissa, tai ainakin hyvin neutraaleissa väleissä, kuin mitä pitkään pitkään aikaan. Istun tälläkin hetkellä yhteisen kotimme sohvalla, sillä olen täällä pakkailemassa tavaroitani. Olemme myös muutenkin pystyneet välimme niin asiallisina, että olemme tytön kanssa asuneet välillä täällä, välillä vanhempieni nurkissa. Melkein koko kesän olemme olleet pääasiassa kuitenkin kodittomia, joten on jotenkin jopa vähän vieras ajatus, että kohta meillä ja varsinkin minulla on ihan oma kiintopiste ja koti!  Toivottavasti viihtyisimme siellä hyvin! Mikäli emme, on pakko etsiä seuraava koti. Nyt en vähään aikaan ala tyytyväisyydestä kotia kohtaan tinkimään. Kokeilkaapa itse sinkoilla parikin kuukautta vuoroitellen ex-kumppaninne ja vanhempienne nurkissa, kyllä alkaa kurkkua kuristaa monessa mielessä. Toisaalta, on ollut äärettömän vapaa ja vapauttava tunne olla olematta sidoksissa oikein minnekään. Olen pakannut aina auton ja napannut tytön kyytiin, kun on tullut fiilis, että on aika vaihtaa maisemaa. Todella onnekas olen siitä, että meillä on ollut kummassakin osoitteessa melko hyvä olla, kaikesta huolimatta.

Mottoni on ollut tässä viimeisen puolentoista kuukauden aikana päässäni sitkeä mantra, että ”suck it up” ja nyt ei puhuta mistään kaksimielisestä :). Aina kun olen meinannut romahtaa, olen miettinyt, että en jaksa olla enää se äiti, jolla on usein kyyneleet silmissä ja surua puserossa. Haluan olla äiti, joka jatkaa nyt rohkeasti valitsemallaan tiellä, antaa ajan kulua, hoitaa asioita ja yrittää olla samalla mahdollisimman hyvä äiti ja läsnä lapselleni. Välillä on tehnyt tosi tiukkaa, mutta olen löytänyt esimerkiksi netin syövereistä vertaistukea ja tsemppejä vallitsevaan tilanteeseen. Alkuun tuntui todella syylliseltä kirjautua eräälle deittipalstalle, mutta pian ymmärsin jo hyvin pitkään olleeni todella yksinäinen. Kaipasin vain juttuseuraa. Naispuoliset ja perheelliset ystävät eivät ole olleet hereillä enää silloin, kun minä olen saanut oman lapseni nukkumaan ja minulla on ollut aikaa jutella. En ole ollut työelämässä lapseni syntymän jälkeen, enkä raskaudenkaan aikana. Olemme asuneet täällä eristyksissä kaukana kaikista ja vaikka olen onnistunut luomaan muutamia ystävyyssuhteita täällä ex-mieheni kotikulmilla, en ole siitä huolimatta kokenut kotiutuvani tänne täysin ehkä ollenkaan. Tämä on myös yksi sellainen aihepiiri, jota minun tulee varmasti vielä tutkiskeltua tarkemmin. Mitä se vaatisi, että oikeasti olisin kotiutunut kunnolla? Onko vika enemmän minun omassa suhtautumisessani ja siinä, että olen todella varautunut persoona ja minun on edelleenkin todella vaikeaa luottaa ihmisiin.

Olen myös oppinut, että minun on saatava olla itsenäinen ja yksin toimeen tuleva nainen. Olen ollut sitä suurimman osan elämästäni. Kun tutustuin avomieheeni, joka lupasi tarjota minulle tyyliin kaiken mitä haluan, oli enemmän kuin viehättävä ajatus, että toinen pitää sinusta huolta. Kaikkea ei tarvitse itse tehdä ja hoitaa. Tuudittauduin ehkä liikaakin tuohon, että exäni on aktiivinen tyyppi ja hän otti paljon asioita hoitaakseen. Olen saanut olla aina niin itsenäinen, yksin pärjäävä ja vahva, että oli mieletön tunne, kun joku toinen oli yhtäkkiä siinä minua varten. Yritin pitää koko ajan mielessä, että en voi täysin luottaa toiseen ja minun on säilytettävä myös oma elämäni ja omat elämänalueeni. Jotenkin arki vei vaan mennessään ja pian huomasin esimerkiksi asuvani mieheni luona, vaikka tarkoitus oli pitää mahdollisimman pitkään kiinni pitkäaikaisesta vuokra-asunnostani, jota asutti jonkin aikaa alivuokralainen. Alivuokralaisella pamahti ihanassa vanhassa puutaloasunnossani vaan kaikenlaiset allergiat ja vaivat päälle ja kun hän alkoi vuokraisäntäni kanssa taistelemaan remonteista ja kaikesta muista, päätin irroittautua tuosta kuviosta. Minulla alkoi myös yritystoimintakuvio mieheni kotikaupungissa, joten alkoi olla liikaa tekemistä yhdelle ihmiselle.

Enää en kuitenkaan muuttaisi yhdenkään miehen valmiiseen kotiin asumaan, asun mieluummin vaikka omassa sinkkuasunnossani mummoksi (toivottavasti ainakin) asti tai sitten etsitään kokonaan uusi ja yhteinen koti. Yksikään mies ei tule enää kertaakaan minulle sanomaan esimerkiksi riitatilanteessa, että pakkaa tavarasi ja lähde. Kodin pitäisi olla sellainen paikka, josta kukaan ei aja toista pois. Koti on safe haven, sen tulisi kirjaimellisesti olla turvapaikka. Enää en myöskään hyppää yhteenkään suhteeseen päätä pahkaa, vaan on ihan okei alkaa jossain vaiheessa vaikka tapailemaan useampia miehiä peräkkäin. Miesten tapailu ja deittikultturi on jotain, mikä minulta on jäänyt periaatteessa kokonaan välistä, sillä en voi vieläkään sietää kiusallisia treffitilanteita. Miesten tapaaminen kahvilassa tai ravintolassa tuntuu melkein kuin työhaastattelulta: myy itsesi minulle. Enkä ole yhtään markkinointihenkinen :D. En tiedä lieneekö minulla enää edes markkina-arvoa. Olen kyllä huomannut, että pilke on palannut pitkästä aikaa silmääni ja olen alkanut löytää taas omaa leikkisää itseäni, jonka menetin joskus tässä parin viimeisimmän todella vaikean vuoden aikana.

Markkina-arvosta puheen ollen, olen yrittänyt hillitä muuttointoani ja uuden elämän aloittamisen riemua, mutta kohta tämä tyttö pääsee lenkkeilemään muuallekin kuin metsään hirvikärpästen syötäväksi. Toivon, että paino alkaisi pudota vähän kuin huomaamatta. Olen todella pitkään tehnyt haikeaa eroa tästä maalla asumisesta ja edelleenkin ajattelen, että maaseutuasuminen tekee ihmiselle hyvää. Silti odotan innoissani, kuinka päivittäinen aktiivisuuteni kasvaa, kun toivottavasti jossain kohtaa pääsen töihin, ja sitä ennen aiomme ottaa tyttäreni kanssa kaiken ilon irti uudesta kotikaupungistamme.Vaikka kuinka paljon tykkäisin ja arvostaisin maaseutua, kaupungissa minun tulee oltua paljon aktiivisempi ja liikuttua enemmän, kuin liikunnan pystyy yhdistämään esimerkiksi asioiden hoitoon kaupungilla. Auto taitaa myös jäädä ainakin joksikin aikaa kokonaan pois käytöstä (vaikka rakastankin autolla ajoa yli kaiken!! ) Pääsen taas lähemmäksi vesistöjäkin, joilla on uskomattoman rentouttava vaikutus kaikenlaisiin hermopaineisiini. Esimerkiksi eilen olin tajuttoman väsynyt kaiken ero- ja muuttostressin keskellä, mutta pääsin vanhempieni ollessa taas kerran apunani, ajelemaan autolla yhdelle venerannalle, jossa oli juuri mielialaani sopiva lonkeronvärinen ilma ja tuuli ja suorastaan myrskysi oikein kunnolla! Kahlasin rantavedessä ja annoin tuulen tarttua jokaiseen soluuni, murheeseeni ja negatiiviseen ajatukseeni. Hymy alkoi pikkuhiljaa hiipiä kasvoilleni ja olin taas aivan uskomattoman rentoutunut! Vieläkin hymyilyttää, kun mietin tota ihanaa virkistymisen tilaa ja kuinka palasin taas ikään kuin kokonaan uutena ihmisenä, tyttärenä ja ennen kaikkea äitinä takaisin.

Todennäköisesti saatan vielä palata kaupungista maaseutuasumiseen. On sitä maaseutua muuallakin, kun täällä ex-avomieheni nurkilla. Ehkä minä hankin vielä kokonaan oman maalaistalon, jossa tyttäreni kanssa asutaan kaksin tai mitä kämppiksiä sieltä tuleekaan löytymään, ikinä. Ken tietää, mitä tässä vielä tapahtuu. Sekin on kyllä aika kutkuttavaa… Lopetan nyt tämän blogikirjoituksen tällä erää, sen sijaan että lähtisin liikaa spekuloimaan tulevaa, vaikka olisi paljon aiheita ja asioita vielä kirjoitettavana nykyhetkestäkin. Minua kiinnostaisi kirjoittaa ainakin tuosta akateemisesti koulutettujen henkilöiden työttömyydestä ja ylitarjonnasta työllisyysmarkkoinoilla, sekä epätasa-arvoisesta vanhemmuudesta esimerkiksi huoltajuus- ja lastenhoitoasioissa. Näitä olen tässä viime aikoina eroamisen ja muuton keskellä pyöritellyt mielessäni. Kaikkea ihanaa syksyn alkuun siihen asti,  palaamme taas!