Paluu tulevaisuuteen – mitä tämä edes tarkoittaa?

Intuitio, onneksi olet olemassa.

Kesän loppu mateli eteenpäin ja yritin täyttää arkeani kiireellä. Työttämänäkin on mahdollista järjestää itsensä todella kiireiseksi, jos vaan haluaa! Tein viimeisellä kesälomareissulla kalenteriini oikein listan, mitä minun pitäisi syksyllä ehtiä tehdä. Suoraan sanottuna, minua pelotti palata arkeen. Jännitti, kuinka pitäisin pääni kasassa, jos en löytäisi itselleni uutta työpaikkaa tai muuta järkevää tekemistä.

Yksi projektini oli kirpputorihanke, johon suhtauduin ansaitulla hartaudella. Kiikutin ja viikkasin vaatteita kuin halpisvaateketjujen myyjät konsanaan. Hatunnosto muuten heille, minusta ei olisi suorimaan niitä toisten sotkemia vaatepinoja joka päivä ja vielä monta kertaa päivässä. Kirpputorin jälkeen perinteinen lapsiperheen markettireissu ja olinkin jo aivan naatti, kun pääsin kotiin valmistamaan itselleni lounasta. Yhtenä päivänä satoi kaatamalla vettä, kun olin lähdössä perinteiselle kirpputorikäynnilleni. Autostani kuului kesken matkan pelottavan kuuloinen kirskaisu ja sitten alkoi konepellin alta kuulua sellaista meteliä, kuin joku olisi soittanut kannen alla rumpuja. Ehdin onneksi saada rakkaan ranskalaisen autoni pikaisesti parkkiin, ennen kuin se hyytyi kokonaan.

Isälläni pitäisi olla tietty soittoääni minulle ja autolleni ja erityisesti silloin, kun soitan hänelle autostani. Toisaalta, isäni ei varmaan koskaan olisi enää tavoitettavissa :). Tälläkin kertaa isäni tuli pelastamaan minut tien päältä, mutta sitä ennen ehdin tovin istua autossa ja manata ankeaa elämääni. Näin rakkaan ranskalaiseni jo menossa kohti romuttamoa ja viimeistä tietään. Autoni on lievästi sanottuna tuottanut paljon harmia monelle ihmiselle. Toisaalta minulla on syntynyt siihen tunneside, sillä se on kaikessa keskeneräisyydessään todella hellyyttävä! Tuo päivä oli myös siinä mielessä unohtumaton, että siinä kun vesisateessa korjasimme autoani, tai isäni korjasi sitä, marketin parkkipaikalla nollavauhdissa pari kuskia (naisia, vaikka sillä ei ole oikeasti mitään väliä) törmäsivät autoillaan toisiinsa ja heidän autonsa ihan oikeasti kärräättiin korjaamolle. Miettikää, miten saattaa harmittaa, että nollavauhdissa, marketin parkkipaikalla kolaroi autonsa romuttamolle?

Vanha klisee kuuluu, että jokaisella pilvellä on kultareunus ja niin oli tässäkin tapauksessa. Autossa selatessani nettiä osui kohdalle nimittäin työtarjous, josta innostuin hetkessä ja täysillä! Kyseessä oli todella sympaattinen kohde ja kiinteistö, jossa olin ensimmäisen kerran vieraillut kesällä ja jonka naapurissa oli ollut ihka ensimmäinen oma vuokra-asuntoni nuorempana. Minulla oli tuohon alueeseen muutenkin todella vahva tunneside ja on sitä edelleenkin. Tuo kohde etsi työntekijää juuri sellaiselle luovalle ja monipuoliselle kulttuurialalle, joka minua kiinnosti ja kiinnostaa edelleenkin! Minua ei lannistanut laisinkaan, että kyseessä oli osa-aikatyö ja samalla kun ehdin innostua, niin mieleeni hiipi toisaalta pieni pelko siitä, että mitä jos tämäkin kohde menee ohi silmieni ja taas valtaa uusi pettymys. Välillä elämässä on ajanjaksoja, kun tuntuu, että sietokyky pettymyksille on oikeasti olematon.

Muutamien viikkojen jälkeen pääsin aloittamaan tässä työssä, tulin siis toisin sanoen valituksi siihen! Iskin oikein Jackpottiin! Vai iskinkö sittenkään?!

Nyt on nimittäin myös tunnustettava, että olen kaiken tämän lauseen yläpuolella kirjoittanut 2021 marraskuussa, ja koska olen näköjään maailman saamattomin blogin kirjoittaja, niin jatkan tätä samaa tekstiä 2022 huhtikuussa! 😀 Nyt voin kuitenkin ikään kuin tulevaisuudesta päin kertoa, että miten nämä hommat menivät oikein, niin kuin ihan oikeasti. Nimittäin tulin siis tosiaan valituksi tuohon kulttuurityöhön, joka oli siis osa-aikainen (ja ihan oikeasti tuo osa-aikaisuus kyllä häiritsi minua!! Mitä olen yrittänyt valehdella täällä…) ja sain sen koska minulle oli ehtinyt kertyä palkkatukioikeutta. Mikä se sellainen on? No se on sellainen, että jos on työttömänä aivan liian pitkään (2 vuotta jopa, miettikää sitä). Eli jos esimerkiksi olet nostanut työttömyysturvaa ollessasi pienen lapsesi kanssa kotona, sillä työttömyysturva vaikka matala on sekin, on kuitenkin parempi kuin kotihoidontuki ja et halua laittaa lastasi alle 2-vuotiaana vielä päiväkotiin. Elelet siis pienituloisena lapsesi kanssa kotona ja olet työtön, vaikka et vielä oikeasti halua työllistyä. Tuolloin se oli kuitenkin kaikista huonoista ratkaisuista se paras.

Vuoden 2020 keväällä kun olin juuri innoissani aloittamassa ihan oikeaa työelämääni ja armotonta hakua sen pariin, ja rakas lapsenikin oli ehtinyt täyttää jo sen maagisen 2-vuotta, niin alkoi korona ja lapseni ehti olla tasan 6 päivää kokeilemassa päiväkotielämän riemua, kuin kaikkia vanhempia, jotka vaan suinkin pystyivät, kehoitettiin ottamaan lapset takaisin kotiin.Voitteko ehkä kuvitella mielissänne sen fiiliksen, kun olet pääsemässä kotoa pois, vaihdat kotiäitivaatteet vähän paremman näköisiin vaatteisiin, kaivat meikkilaukun kaapista ja näytät hiuksillekin pitkästä aikaa vähän muotovaahtoa ja sitten koko yhteiskunta on sitä mieltä, että nyt otetaan lapset kotiin ja lukkiudutaan takaisin sinne ja kuollaan kaikki tähän perkeleen koronaepidemiaan. Se on kuin päästäisi villit orit kesälaitumille sen vanhan sanonnan mukaisesti ja huutaisi perään, että vitsiVITSIvitsi, takaisin talliin sieltä niin kuin olisitte jo! Siltä se tuntui. Muistan vielä kuinka soitin lapsemme silloiseen maalaispäiväkotiin ja tiedustelin, että kannattaako nyt vasta alkanutta päiväkotikokemusta heti lopettaa, että eikö siellä kuitenkin ole muitakin lapsia? Päiväkotitäti ilmoitti hyvin tomerasti, että pyrimme siihen, että tämä meidän päiväkotimme tulee menemään kiinni ja ne lapset, joiden vanhempien on aivan pakko lapset tuoda hoitoon, sijoitetaan jonnekin hyvin kauas muualle. Se oli sellainen puhelinkeskustelu se. Ei kuin meikkilaukku takaisin kaappiin ja kompastelemaan kotihousuissa maassa pyöriviin yksittäisiin leluihin ja tukka mutsinutturalle taas. Huokaus.

Vaikka kirjoitan tätä kahden vuoden päästä täältä tulevaisuudesta, niin vieläkin pääsen kiinni noihin tunnelmiin. Niin joo hei, olin siinä ehtinyt viritellä hyvin alkanutta freelance toimittajauraakin pieneen paikallislehteen ja sekin tyssäsi siihen samaiseen ensimmäisen aallon koronatilanteeseen. Onneksi tuo 2020 kevään minä en vielä tiennyt sitä, että niitä korona-aaltoja tulisi useampia ja sitten 2022 kun koko maailma luuli, että nyt vähän ehkä alkaa helpottamaan, niin alkoikin Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja melkein jo kolmas maailmansota. Tämä sotatilanne on niin kovin masentava ja kamala, että en nyt pysty kommentoimaan sitä enempää, en edes mustan huumorin kautta, mutta sanotaanko vaan näin, että kyllä sillekin ajankohta löytyi.

Palataan siis sodan sijaan tuohon kulttuurityöpaikkaani! Minähän ehdin hakeutua jo toisiin töihin, sillä olen välillä hyvin nopea ja päämäärätietoinen toimissani ja kun tuolta kulttuurityön esimieheltä ei vastausta kuulunut, niin ehdin tosiaan hakea enemmän vielä omaan alaani (mitä ikinä se lieneekään?) sopivaa ja kävin siellä haastattelussakin. Haastattelu meni aivan mainiosti ja he selvästi pitivät minusta, mutta eivät tarpeeksi palkatakseen minua. Tuohon työpaikkaan piti lähettää parin minuutin video itsestään ja sehän on aina yhtä helvetin hauskaa, eikö olekin? Melkein yhtä kivaa kun koulujen ja työpaikkojen esittelyleikit. Muistan kuinka käytin esittelyvideossani muun muassa keltaista auringonkukkaa! Kyllä, luit aivan oikein, pelasin oikeasti kovilla, mutta kliseisillä panoksilla. Pääsin silti haastatteluun asti, ettei se nyt niin korni veto kai sitten ollutkaan. Sinne en kuitenkaan päässyt ja työ kulttuurialalla sai jatkua. Kuvittelin tuolloin 2021 syksyllä, että nyt verkostoidun kulttuuripiireihin ja uusiin työkuvioihin kuin mikäkin kulttuurisukkula, mutta ei se työ loppujen lopuksi niin hienoa ollutkaan. Kulttuurialalla ja taiteilijoilla ei ole myöskään rahaa, sen työpaikat ja yhteistyökuviot perustuvat vähän sellaiseen tilallinen ja renki -kuvioon. Jos alat vapaaehtoiseksi rengiksi ja teet kaikki mitä pyydetään, voit saada vaikka ilmaista ruokaa, mutta työpaikkoja tällä porukalla ei ole jaettavana.

Muistoni ovat vielä tuon työpaikan suhteen liian tuoreet, jotta aika olisi ehtinyt kullata muistoja, mutta sanotaanko vain, että kyllä minä onnistunkin aina löytämään ne kaikista toimivimmat työpaikat ja esimiehet. Luonteelleni omaisesti olin siellä vielä puuttumassa epäkohtiin (big mistake), kertomassa pomolleni, joka ei halunnut itseään kutsuttavan edes pomoksi, että miten hän olisi voinut hoitaa asioita paremmin (bigger mistake) ja lopulta taas taistelin tuulimyllyjä vastaan omien aatteiden ja oikeudenmukaisuudeni vuoksi (the biggest mistake!). Vieläkään en ole oppinut keskittymään vain olennaiseen ja omiin asioihini. Oh well, mihin sitä seepra raidoistaan pääsisi tai leopardi täplistään tai kameli kyttyröistään tai hai maineestaan tai kala evistään tai jatkanko vielä? 🙂

Joo. Sellaista. Olen ollut vähän liian masentunut tämän uuden JÄLLEEN KERRAN uuden työllisen aloitukseni suhteen, että en edes viitsi kertoa mitä ihmissuhderintamalle kuuluu. Sille ei kuulu hyvää. Kerroin silti. Koska se oli aika itsestäänselvää, että näin on. Minulla oli tässä tänäänkin vaihtoehtona, että menenkö muuttamaan Linkediniin vanhan työnimikkeeni sijaan ”looking for new opportunities” vai kirjoitanko tämän blogitekstin loppuun. Onneksi valitsin tämän blogin! Tuo Linkedin ja siellä oleminen työttömänä, on ehkä masentavinta ikinä. Olen miettinyt, alkaisinko sinne kaiken sen  omahyväisen glorifioinnin sijaan, jota työelämässä menestyvät ihmiset sinne kirjoittavat, kirjoittamaan muun muassa järjestöistä ja yhdistyksistä, jotka käyttävät työharjoittelijoita, työssäkokeilijoita ja kaltaisiani palkkatukikokeilijoita räikeästi hyväkseen työvoimana, ilman, että työntekijät saavat siitä tarpeeksi mitään, puhumattakaan kohtuullisesta ja rahallisesta korvauksesta, takaisin. Voi olla, että toteutan tämän vielä.

Terveisiä täältä tulevaisuudesta siis sulle Country Girl sinne 2021 vuoden loppuun, olit kyllä ihanan innoissasi, voi pojat että elämä hymyili tuolloin! <3 Nyt olet tässä 2022 huhtikuussa vähän reissussa rähjääntynyt ja masentuneissa fiiliksissä, mutta eiköhän tämä elämä johdata vielä jotain mukavaa eteeni, please tee oikeasti niin! Intuitioni, ota taas ohjat käsiisi! Universumi, halooooo, voisitko herällä taas minunkin puoleeni? Toki ihan ymmärrettävää, että tässä maailmantilanteessa sinua tarvitaan muualla. Hyväksyn sen. On tässä kuitenkin katto pään päällä (aivan liian kallis) ja aurinkokin paistaa takatalven keskellä. Eikä ilo tunnu miltään, ellei välillä koe myös surua, eikö niin? Valoa ja rauhaa kaikille, kaikesta huolimatta.

tyo-ja-raha tyo oma-elama hopsoa
Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *