PMS: Pass My Shotgun (not)
Olisiko teillä hetki aikaa puhua pms:stä? Eli premenstruaalioireyhtymästä. Eli helvetistä maan päällä. Hullun lehmän taudiksikin olen sitä kuullut kutsuttavan.
Kuulemma vaikeasta pms-oireilusta kärsii 4–10 % naisista. JIHUU! Melkein kun olisi voittanut lotossa, sillä minä kuulun tuohon vähemmistöryhmään. Minulla on monta pirua irti aina kerran kuukaudessa. Olen laskenut, että noin viikko kuukaudessa on elämässäni niin sanottua normaalia aikaa. Yli viikko ennen kuukautisia oloni on todella huono. Huono olo pääasiassa vielä henkisesti. Kuukautisten aikaan on huono olo. Jatkuva nälkä, *itutus ja muun muassa sosiaalisten tilanteiden vaikeudet kuuluvat erittäin kouriintuntuvasti asiaan. Tekisi mieli avautua asiasta jos toisesta ja lähestulkoon mistä tahansa asioista.
Kun asuin yksin, saatoin pariksi viikoksikin erakoitua kotiini. Kävin suorittamassa pakolliset opintoihini liittyvät velvollisuudet, kävin kaupassa, ulkoilutin koiraa ja hautauduin kotiini peiton alle piiloon pahaa maailmaa. En jaksanut yhtään pitää yllä sosiaalisia suhteita. Tämä tuntui käyvän hyvin kaikille läheisilleni, eikä poissaoloani juuri edes ihmetelty. Muistan myös, että perhe tiesi aina taipumukseni suorastaan kusipäiseen käytökseen, kuin olin tässä premenstruaalisessa tilassa. He osasivat aina kysyä, että onko sinulla kenties _ne_ alkamassa. Pahimpina oireina pidän hermojeni totaalista kiristymistä. En kestä yhtään kanssaihmisiä, tai kestän tarvittaessa todella huonosti. Avomieheni sanoi kerran, että minut pitäisi laittaa kerran kuussa suljettuun karsinaan, jonne heiteltäisiin portin välistä suklaata ja nenäliinoja. Netflix pyörisi epäilemättä taukoamatta. Ei *askempi idea suoraan sanottuna.
Toisaalta, saatan olla todella luovassa tilassa. Huomasin tämän bloginkin kirjoittamispäivämääristä, että tulen tänne aina kirjoittamaan yleensä ennen kuukautisia! Jos olisin taiteilija, tulisi varmaan paljon tauluja maalailtua (ei kuitenkaan omalla kuukautisverellä, sitä paitsi Maria Nordin taisi tehdä sen jo).Saan myös lieviä paniikkikohtauksia. Tulevaisuus ja ihan pienetkin asiat tuntuvat todella suurilta ja pelottavilta. Itseinho on yksi erittäin vallitseva tunne. En ole yhtään sinut itseni kanssa ja kuukautisten jälkeen alan taas päivä päivältä enemmän tykkäämään itsestäni, tai olemaan ainakin huomattavasti armollisempi itseni kanssa. Itken ja vellon itsesäälissä. Eikö kuulostakin aivan kamalilta oireilta? Arvatkaa vain, kuinka rankkaa ja energiaa vievää tällaiset oirehdinnat ovat minulle? No arvatkaa vielä, kuinka vaikeita ne ovat esimerkiksi avomiehelleni ja muille läheisilleni?
Olen yrittänyt hakea apua lääkäreiltä, sillä olen kyllästynyt siihen, että pääni kirjaimellisesti sekoaa ainakin kerran kuukaudessa. Lääkärit ovat olleet melko neuvottomia. Joko he ovat yrittäneet saada menkkoja katoamaan kokonaan, mikä ei ole kuitenkaan poistanut hormonaalisia ongelmia. Naisen kohtaamia vaikeita pms-oireita ei ole myöskään tutkittu kovin paljon, mikä lienee johtuvan siitä, että kuukautiset ovat aikamoinen tabu vielä yhteiskunnassamme. Naisten kuukautiset ovat kuin auton katsastus. Paska homma, mutta aina se kutsu sieltä tulee ja pakko se auto on sinne raahata. Olipa muuten ihan sairaan huono vertauskuva, mutta jätän sen juuri sen takia tuohon :D. Olen myös yrittänyt tätä asiaa selittää miehelleni ja käsitellä aihetta hänen kanssaan, sillä hän on alkanut lopulta ymmärtämään, että en ole huvikseni aivan hirveä ämmmmTYYPPI. Toki sitäkin osaan välillä olla ja ilman mitään kunnon syytä, mutta tämä tietyn ajan systemaattisuus ja jatkuvuus ei ole pelkkää sattumaa.
No, miksi halusin nyt kirjoittaa tästä, johtuu siitä, että ensinnäkin on nyt TAAS se aika kuusta. Jokin aika sitten satuin katselemaan Yle Areenasta toisella silmällä myös ”Mitä mietit, Ronja Salmi?” nimistä dokumenttisarjaa, jossa oli oma jakso ”Menkat määrää” pms-oireiluista. Yksi nainen kuvaili niin osuvasti omia olotilojaan, että olisin voinut luulla hänen kertovan minun oloistani. Hän kertoi kuinka hänen persoonallisuutensa periaatteessa muuttuu kerran kuussa. Hän oli joutunut varoittamaan jo työkavereitaankin kuukautisistaan, sillä hän saattoi olla oikea mega bitch! Hän ei ollut myöskään saanut useammaltakaan lääkäriltä minkäänlaisia toimivia hoitokeinoja, joten hän joutui muun muassa turvautumaan rauhoittaviin lääkkeisiin pahimpien oireiden iskiessä. Tuntuu hurjalta, että ihminen joutuu turruttamaan itsensä lääkkeiden avulla, jotta lähestulkoon kaikille naisille joka ikinen kuukausi ilmaantuvat kuukautiset eivät pääsisi pilaamaan hänen elämäänsä.
Pitänee itsekin yrittää jaksaa hakeutua taas lääkärille, ainakin jo tästä vaivasta kolmannelle tai neljännelle. Vaivalloista siitä tekee juuri se, että kun tällaista oireyhtymää ei vielä tunnisteta kunnolla. Mitä se hei kertoo samalla tasa-arvosta? Miten voi olla mahdollista, että maailmassa, jossa kaikki tutkitaan, mitataan ja lähestulkoon etukäteen ennustetaan (paitsi tietysti korona), tällainen on voinut jäädä niin vähälle tutkimiselle? Yksi opiskelijakaverini aikoinaan sanoi, että PMS-oireet ovat vain yksi osa patriarkaalista vallankäyttöä. Niiden avulla saadaan naisia alennettua ja asennettua johonkin tiettyyn ”hullun lehmän” muottiin. Toki haiskahtaa hieman sovinistiselta, mutta sanoin jo silloin hänelle, että bitch please, oli patriarkaalista tai ei, minulla oireet ovat ainakin todellisia, olivat ne kenen tahansa tai millä tahansa nimeämiä. Tänäänkin on ollut päällä sellaiset pörinät, että lähin kuvaus olotilaani on ollut aikalailla bipolaarinen kokemus. Mielialat ovat heitelleet ylhäältä alas ja taas ylhäälle takaisin. Nyt olenkin aivan poikki, mutta halusin kuitenkin tulla kirjoittamaan tämän julkaisun, sillä kuten jo sanoin, näinä päivinä riittää myös luovaa tekstiä. Mikäli melankolisilta nostalgiatripeiltäni ehdin mitään kirjoittamaan. Tänäänkin palasin kirjaimellisesti vuosien taakse, mutta ei siitä ainakaan tällä kertaa yhtään sen enempää.
Ensi kertaan taas, heippahei.