Työttömyysblogi: työttömyyskokemusasiantuntija

Jään parin viikon päästä jälleen työttömäksi. Ihme kyllä ei ole minkäänlaista paniikkia. Jääpä taas aikaa blogin kirjoittamiselle, vitsi vitsi. Yleensä olen aika nopeasti työllistynyt. Toki mistä sitä ikinä voi tietää, mitä tapahtuu.

Tulin tänään kaupungille lounaalle ystäväni kanssa. Tästä jäin kirjastoon läppärini kanssa. Tarkoitus oli nimenomaan tulla kirjoittamaan työhakemuksia. Tuo monikko on kyllä liioittelua, sillä tuntuu että tarjolla on vain satunnaisia työpaikkoja muutenkin. Satuin istumaan lähelle sellaista paikkaa, missä ensin luin pääsykokeisiin, sitten tentteihin ja missä lopulta yritin edistää graduani. Ympärillä on nytkin ahkerasti läksyjään tekeviä nuoria lukioikäisiä. Tuntuu enemmän kuin turhauttavalta, että täällä sitä istutaan taas. Valmistumisesta on jo vuosia, graduani tehdessä en aina uskonut sen tulevan koskaan edes valmiiksi. Oman alan työt ovat pysyneet pelkkänä haaveena ja taas kerran ollaan uuden alussa. Tekisi mieli huutaa noille nuorillekin, että menkää elämään elämäänne, tuo ahkera opiskelu täällä kirjaston hiljaisten seinien sisällä ei takaa mitään! Pitäisivät varmaan minua kreisileidinä.

Keskitytään VÄLILLÄ kivempiin asioihin. Tai kivoihin ja kivoihin, miten senkin nyt ottaa. Viikonloppuna vihdoinkin näin nyt toisen miehen eroni jälkeen. Kahdet deitit on käyty läpi siis. Yhden kesän aikana käyty läpi siis kahdet deitit. Hidasta toimintaa, mutta minun kohdallani edistystä! Deittikumppanini vei minut ajassa taaksepäin teiniaikoihin. Johtui varmaan siitä syystä, että hän oli minua 10 vuotta nuorempi (apua!!!!!!). Tämä nuori miekkonen ajoi luokseni pääkaupunkiseudulta ja aika pian kävi ilmi, että hän ei ollut kyllä minun tyyppiäni. Hän oli pitkä, komea, suloinen, erilainen. Hän oli myös liian nuori, nörtihkö ja suoraan sanottuna liian kiimainen. Olisin tarvinnut nippusiteitä, että olisin saanut tämän nuorikon vaeltavat kädet pysymään aisoissa. Toki olen muutenkin vanhanaikainen nainen (kiusallinen yskäisy), en yleensä pussaile ensimmäisellä tapaamisella, mutta kyllä tuo 192 cm pituus ja vetovoima vei kyllä mukanaan. Pussailuun kyllä vain. Olen päässyt niin sanotussa puumailussani siis vain ykköspesälle. Kun yritin tämän henkilön kanssa keskustella, huomasin, että muun laista vetovoimaa meillä ei sitten olekaan. Nuorempana tuo fyysinen vetovoima olisi voittanut, tämän ikäisenä se ei enää riitäkään. Nuorikko olisi voinut myös pukeutua kivemmnin sekä tuoda mukanaan jotain. Tämä blogini taitaa olla suht harvalukuinen, mutta jos tällä on yksikin mieslukija, niin aina kun naisen luokse mennään ensimmäistä kertaa, hänelle viedään mukanaan jotain! Minäkin veisin miehelle tai muulle henkilölle, jos olisin menossa ensimmäistä kertaa hänen kotiinsa. Pitääkin kirjoittaa joku kerta kultaisen käytöksen blogiteksti.

Eli viimeisin kirjoitukseni tyyntä myrskyn edellä ei ihan ottanut vielä tuulta alleen. Olin muuten ehtinyt aloittaa tätä teksin kirjoitusta jo pari kuukautta sitten (apua taas. miten aika oikeasti menee noin äkkiä… ), mutta sujuvasti jatkan nyt siitä. Minusta oli siis tulossa työtön ja nyt olen virallisesti työtön, *ittu. Kuten arvelinkin, tämä ei ole ollut minulle helppoa. Ei sitten laisinkaan. Nyt on hyvä fiilis ja istun itseasiassa Ikean kahvilassa kirjoittamassa tätä tekstiä. On tähän mahtunut kuitenkin ja muutama masisteluaika, osittain pms:stä johtuvaa, mutta kyllä työttömyys on kaikessa kirjossaan ihan kamalaa, jollei sitten tykkää olla toimettomana kotona. Työttömyys passivoittaa, masentaa, erakoi ihmistä ja mitä vielä. Leimaa, köyhdyttää, yleisesti *ituttaa ja muuta mukavaa. Minäkin olen kuitenkin tehnyt vaikka ja mitä, aktiviisesti aina hakeutunut töitä kohti. haaveillut urasta, suorittanut jo yhden korkeakoulututkinnon, ollut yrittäjänä ja vaikka ja mitä ja tässä sitä taas ollaan onan elämäni työttömyyskokemusasiantuntijana – mitä  *ittua oikeasti?

Olen ollut nyt tämän työttömyysaikani aikana 3 kertaa työhaastattelussa, tänään tehnyt jo parit työhakemukset ja silti sitä tässä vapaana vaan pyöritään. Työttömyydessä on sekin ristiriita, että sinulla on vapaus ja kaikki aika, mutta sinulla ei ole rahaa tehdä mitään mukavaa. Tänne Ikeaankin tulin sen vuoksi, että täällä saa tuolla heidän kanta-asiakaskortillaan ilmaisen kahvin ja muutenkin täällä on edullista ja ei ole liikaa näin päiväsaikaan meteliä. Olen aina rakastanut Ikeaa. Olen joskus ollut töissäkin Ikeassa! Hyvä Ikea! Olisi niin upeaa saada miellyttävä työ, jotta voisin alkaa maksamaan vaikka autolainaa, nykyinen autoni on taas tehnyt temppujaan ja tälläkin hetkellä ajelen isäni autolla. Ei olisi varaa ajella ollenkaan, mutta on virkistävää napata välillä tämä tietokone mukaan ja lähteä kotoa pois, kyllä sitä vähemmästäkin alkaa seinät kaatua päälle.

Nyt olisi aikaa vaikka ihastua ja rakastua, mutta missä ovat mielenkiintoiset miehet? Ei missään, ainakaan muutaman käyttämäni nettisovelluksen peruteella. Parin miekkosen kanssa keskustelen, mutta hekin ovat niin syvällä friendzonessa,  itseni sinne tunkemina, että sieltä ei päästetä heitä enää pois, ei armoa, ei pelastusrengasta hukkuville! 🙂 Ehkä se onkin heidän oma pelastuksensa, asioilla on aina kaksi puolta. Aion vapauttaa tämän blogin nyt tällaisena tynkänä, ettei jää vaan toista kertaa kesken. Nyt on aikaa tulla aktiivisemmin kirjoittamaan. Mitäpä sitä muuta tekisi työttömänä, kun kirjoittelisi omia hömppäjuttujani ylös. Pitäisi alkaa muutenkin vähän enemmän irroittelemaan ja elämään taas, olen tuudittautunut johonkin ”minulle ei tapahdu mitään” mentaliteettiin. Tuntuu, että en kestä minkäänlaista kipua. En krapulaa, en sydänsuruja ja nämä rajoittavat vähän elämää. Muistan ajan, kun kuuntelin Gimmeliä (kuka hei muistaa vielä kyseisen bändin??) ja he lauloivat Sydän pliis särkekää ja minä mietin, että niinpä, sydämeni pliis särkekää, mut mitä hittoa hei, se sattuu, ai *aatana sentään!