1+1= 2

Sinkkuelämää pyörii taustalla ja yritän seurailla kuinka Carrie eroaa elämänsä rakkaudesta, Mr. Bigistä. Vaikka itse tiedänkin, että he tulevat vielä sanomaan toisilleen ”tahdon” on jotenkin karvoja nostattavaa katsoa toisen surua, huolimatta siitä että kyseessä on vain lempisarjani jakso. Tänään totesin eräälle ystävälleni, joka kamppailee rakkauden kourissa, että haluaisin mennä puoli vuotta ajassa eteenpäin ja palata sieltä kertoen, jatkaisiko hän vai luovuttaisiko. Kuinka ihanaa olisi helpottaa hänen oloaan antamalla suora vastaus, kumpi kannattaa! 

Samaa mietin OJ:n kohdalla. Nuori, komea ja yli viisi vuotta sinkkuna. Miksi? Olen pyöritellyt ajatusta päässäni viime postauksen jälkeen ja tämän viikonlopun aikana olen huomannut miten hän kamppailee sen kanssa, että seurustelee nykyään. Olin tänään rohkea ja päätin ottaa asian esille. Hän seisoi meikkipöytäni edessä, etsi paitaansa ja huomasi kuinka katselen häntä vieno hymy huulillani. 

”Mitäs se kaunotar tapittaa?”

”Sinua, koska haluan kysyä jotain mitä olen miettinyt koko viikonlopun ja haluaisin saada vastauksen”

”Kuulostat vakavalta, kysy pois!”

Huomasin hänen ilmeensä, kuin paniikki olisi vallannut tuon nuoren miehen. Vedin syvään henkeä ja toivoin, että hän ymmärtää asian oikein eikä tulisi väärinkäsityksiä!

”Mun ymmärrykseen ei mene miten sää oot ollu yli viis vuotta sinkkuna, koska oot komea, mahtava luonteelta, huumorintajunen ja muutenkin ihana! En suostu uskomaan, ettet olisi kelvannut kellekkään. Naiset nimenomaan haluaa tuollaisen pakkauksen! Ja nyt… Oon alkanu huomaamaan, että tosiaan oot ollu yksin niin kauan. Tuottaako sulle hankaluuksia ajatella, että nyt et ookkaan enää yksin?”

Vapauttava tunne, aah sain sanottua! Katselin OJ:n ilmettä, miten hän reagoisi ja mikä olisi vastaus pitkään kysymykseeni. Poika nappasi Cokis pullon, hörppäsi juomaa ja katsoi suoraan silmiini. 

”Tuottaa. Tätä olen pelännyt, osaanko enää seurustella. Mutta haluan, että sää saat mut rauhottumaan! Saat mulle syyn olla kotona viikonlopun, että saan oman naisen kanssa vaan, no, olla. Tää on nyt jo tuhat kertaa parempaa, mitä entisen kanssa koskaan oli. Mää opin kyllä, mutta oo kärsivällinen. Oot jo nyt niin rakas, että en halua mokata tätä.”

Kuin suoraan satukirjasta. Miten hän osaakin sanoa aina ne oikeat sanat. Hymyilin vain ja viitoin tulemaan viereeni, pussasin ja lupasin olla kärsivällinen. 

Nyt pyöritän tuota keskustelua päässäni ja ajattelen miten tyhmä olinkaan, kun en aikaisemmin puhunut. Tiedän että hän välittää ja haluan, että hän itse oppii miten seurustellaan. Miltä tuntuu ajatella ”me” ilman omaa hosumistani. Ymmärrän, että se ei ole helppoa kun on ollut kauan yksin. Silti tunnen oloni tyhmäksi kun mietin, onko hän oikeasti ollut täysin yksin… Pelkään mitä alkaa paljastumaan, vaikka ei ole edessyytä epäillä..

 

Sunnuntait saa liikaa ajatuksia ilmaan.