Unohdinko elää tänään? Taisin unohtaa. Myös eilen.

Tai oikeastaan jo viimeiset yli kuusi vuotta.
Vietin koko päivän laahustaen sängyn ja sohvan väliä tyynyt ja peitto kainalossa. Läheisin tyyppi minulle päivän aikana oli kahvinkeitin. Se ei turhia jupise. Suorittaa vain tehtävänsä ja keittiön työtasoon nojailua on ihan jees.

Toisinaan on ok ihan vaan olla mutta mites kun vietät näin koko alkuviikon? Tunnustan, puhutaan jo kuukaudesta ellei jopa kahdesta. Romahduksen jälkeen ensimmäiset päivät vietin sumussa, kuin olisi potenut monen päivän darraa.

En tainnut juuri nousta tai laittaa edes valoja päälle. Seuraavat viikot olivat sekavia, pelkkää itkua. Seuraan liittyi ahdistus ja paniikkikohtaukset ja viimeisenä jäljelle jäi vain loputtomalta tuntuva masennus.

Onneksi tai mielestäni onneksi olen ihminen joka osaa peittää kaiken pahan olon hymyn taakse ja osaa tsempata niin ei tarvitse ihan kaikille selitellä että mites nyt menee. Itselleni tällä kertaa helpottavinta on ollut sanoa kaikki ääneen. Kertoa suoraan mitä on ystävämme burn out.

Taisin tosiaan olla henkisesti aivan loppu. Väsyneempi kuin luulin, mutta pikku hiljaa sitä herää talviunilta. Parempaan päin.

Huomaan olevani päivä päivältä virkeämpi ja pohdin jo tulevaa. Käskettiin kylläkin olla riehumasta liikaa ettei heti tule takapakkia. Itse en osaa himmailla jotain tätä vielä opetellaan.

Kun viettää paljon aikaa itsekseen käy mielessä monenlaisia ajatuksia. Pyörittelee mielessään vanhoja juttuja mikä on toisaalta hyvä, sillä kyllä niitä mörköjä riittää.

Nyt tässä vihdoin ymmärtää että ne jättävät rauhaan vain jos niiden kanssa juttelee. Ja nyt ollaan kyllä höpötelty ja paljon. En ole juuri koskaan ollut minkään terapian/lääkkeiden ylin ystävä mutta  tässä pääkopan ja kropan konkurssissa oli pakko antaa periksi ja mennä oman mukavuusalueen ulkopuolelle.

Antaa mahdollisuus. Huomaan sen auttavan.

En ole mikään hömppä tyyppi tai sekaisin, vähän vaan rikki ja väsynyt suorittamiseen, menneisyyden pakoiluun, ihmisten miellyttämiseen ja muuhun sontaan. Olen enemmänkin ehkä hiukan liian kulunut. Vähän kolhuilla ja niitä nyt oijotaan.
Monesti olen ”aloittanut alusta” mutta ekaa kertaa teen sen nyt oikeasti.

Tulevaisuus on täysin auki ja toisinaan se pelottaa ja toisena päivänä alan olla jopa innoissani. Voin tehdä elämälläni juuri mitä itse haluan eikä kukaan tai mikään jarruttele.

Ilman duunia ja suorittamista on aikaa vaan ja ainoastaan itselle.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan saan sykkeen alas ja voin vain hengittää. Nauttia siitä kun ilma virtaa tasaisesti keuhkoihin ja ulos. Pari viikkoa sitten olin varma että tulen saamaan sydänkohtauksen tai pahempia paniikkikohtauksia kuin aiemmin.

Vaikka kuinka käpertyi pieneksi keräksi ja yritti vain hengittää, hakkasi pulssi kurkussa asti. Välilla meni tunti siihen kun vain yritit hengittää, suoraan sanottuna yritit selvitä hengissä. Siltä se tuntui, yritit vain pitää itsesi läjässä ettet hajoaisi palasiksi.

Niitä olisi sitten saanut joku naapuri kerätä pitkin olohuoeneen lattiaa.

Ymmärsin myös että turvauduin rutiineihin.

Päivät olivat toisiensa toistoa. Pelkkää suorittamista. Oli jotenkin hempompaa kun menneitä asioita ei tarvinnut käsitellä. Porskutit vain eteenpäin ja viikonloput ja toisiaan myös viikolla juhlit.

Et antanut omille ajatuksillesi tilaa. Et halunnut kuulla kuinka äänet huusivat ja vaativat huomiota. Oli helpompi sulkea ne möröt kaappiin, pois mielestä.

Kaiken arjen keskellä unohdin hengittää ja se kaikkein tärkein, unohdin elää.

Tarkoitan niitä pieniä hetkiä, joista kuuluisi päivittäin nauttia, en mitään mullistavaa. Reilu kuusi vuotta sitten menetin itselleni maailman tärkeimmän ihmisen ja mielestäni syyn nauttia elämästä.

Vasta nyt alan ymmärtämään ja sisäistämään senkin asian että minulla on lupa olla iloinen ja nauraa. Hassua kuinka monta vuotta se vaatii että ihmisen sisällä olevat haavat arpeutuvat eivätkä enää kirvele. Muistoille voi jo nauraa ja menneistä hetkistä nauttia, rakastaen enemmän kuin koskaan.

Olen kuullut usein olevani tapahtuneen jälkeen täysin eri ihminen.

Kipu ja ikävä muuttavat ihmistä, varsinkin kun niitä kantaa mukanaan eikä suostu päästämään irti.

Burn outissa oli siis myös hyviä puolia, se sai minut pysähtymään, käsittelemään asioita ja pudottamaan sen painavan taakan harteilla  joka oli keikkunut siellä vuosia.

Vihdoin alan olla valmis kaikkeen uuteen koska tein sille tilaa. Paljon aikaa se vaati.

Tästä eteenpäin lupaan

ottaa hetkestä kiinni, nauttia, hengittää ja olla taas aidosti iloinen minä joka tykkää nauraa.

Pieni erakoituminen teki tehtävänsä. En toki unohda, että vasta ollaan matkalla siihen ehjään minään.

Mikä tuo sinulle hymyn huulille?

Metsälenkki koiran kanssa, kahvittelu hyvän ystävän seurassa, pienen lapsen hauska pieni oivallus, pirun hyvä aamukaffe vai iloinen puhelu vanhan ystävän kanssa?

Nauti.

Älä takerru menneeseen.

Loppujen lopuksi, tänään oli hyvä päivä.

<3:llä Jenna Annika