En antanut itselleni lupaa
En antanut itselleni lupaa.
En antanut itselleni lupaa toipua tai edes olla väsynyt.
Kävin pitkän keskustelun psykologini kanssa, sillä vointini ei ollut juuri kohentunut. En ensin uskonut saatikka voinut hyväksyä sitä tosiasiaa että kaiken esteenä olin minä itse.
Onhan se aina helpompi syyttää muita.
En antanut itselleni lupaa levätä.
Syy löytyy suoraan ihan omasta pääkopastani. Olen itse luonut itselleni tietynlaiset pelisäännöt ja tavat jotka olen omaksunut. Sain ymmärtää olevani liian jyrkkä itseäni kohtaan. Toivon sydämestäni etten ole vaatinut sitä samaa muilta. Kuitenkin kuvailin itseäni yhdellä sanalla, ”empaattinen”, mutten ole ollut sitä ikinä itselleni ja se olisi ollut se tärkein asia. Lupaan rakastaa itseäni enemmän ja suvaita itseni tekevän virheitä.
Duunia tehdään vaikka pää kainalossa.
Töistä ei saa olla pois ja tavotteita pitää olla. Panos ei ole 100% vaan 110%. Hommat hoidetaan paremmin kuin hyvin ja nopeammassa aikataulussa kuin vaaditaan. Olen aina pitänyt itseäni super tehokkaana ja luullut sen olevan vain hyvä asia. Vaikkakin oikeasti rikoin itseäni pala palalta. Olin niin tehokas että mursin itseni.
Virheitä ei tehdä.
Yksi pieni moka niin ruoskin itseäni viikon. Tämä pätee niin työelämässä kuin ihmissuhteissa.
Olen oppinut ettei virheitä tehdä. Se teki minusta raudan kovan ammattilaisen alallani. Vaikkakin ääneen sanoin monesti että me ollaan vain ihmisiä ja ihmiset tekee virheitä, en sitä kuitenkaan itselleni suonut.
Virheisiin kuului myös ettei myöhässä olla, mistään. Jos myöhästyin töistä 7 minuuttia oli pulssi jo kurkussa asti ja fiilis kirjaimellisesti paska. Töissä, tapaamisissa minne vain olin menossa olin aina puoli tuntia etuajassa. Etten vain myöhästy. Se oli mielestän noloa mutta myös epäkunnioittavaa.
En osannut ajatella sen olevan epäinhimillistä jos joskus hiukan syystä tai toisesta on myöhässä. Olen yrittänyt opetella olla vilkuilematta niin paljon kelloa, olla kyttäämättä aikatauluja ja mennä vain.
Uskokaa tai älkää on se ollut itselleni kovin vapauttavaa ja stressi ei ole jatkuvasti heti aamusta läsnä.
Ole enemmän kuin hyvä.
En koskaan koulussa ollut paras. En tahkonut kursseista kiitettäviä. Olin ehkä enemmänkin sellainen yllättäjä. Esitelmä, äidinkielen aine, päättötyö tms ammuin aina yli ja kiitosta satoi.
Tein puolet enemmän mitä vaadittiin. Samaan aikaan sain fiiliksen että olen enemmän kuin hyvä, lähemmäs paras ja samalla se ei tuntunut miltään.
Työelämässä lause ”paras työntekijä ikinä”, edes se ei tuntunut tai se tunne ei ulottunut tarpeeksi syvälle vaikka olin paiskinut vuosia duunia sen eteen että olisin parempi kuin hyvä.
Kun mikään ei riitä. Se oli se fiilis.
Minulla oli tavoite päästä huipulle ja kyllä olin helvetin hyvä siinä mitä tein. 10-vuotta kunnes ymmärsin etten henkisesti saanut mitään tyydytystä. Jotain puuttui. Olin vain miellyttänyt muita ja toiminut ”omien sääntöjeni mukaan.”
Kunnes kesällä teloin käteni, sain siihen kipsin ja jouduin kesäloman lisäksi sairaslomalle. Tämäkään ei pysäyttänyt tätä hullua suorittajaa. Duunia tehtiin vasurilla vaikka olisi pitänyt levätä. Jos en tehnyt koin huonoa omaatuntoa.
Yks kaks yhtenä iltana extempore sanoin itseni irti. Sinä hetkenä en kuitenkaan ymmärtänyt vielä jarruttaa vaikka olin jo todella uupunut, rikki.
Koko 10-vuoden duuni, itsenäinen opiskelu, kaikki mitä olin oppninut, kaikki missä olin enemmän kuin hyvä, kaikki ne suuret tavoitteet oli yhdessä illassa ohitse. Myönnän. Kaduin. Koin järkyttäviä kasvukipuja.
Vasta nyt, reilu puoli vuotta myöhemmin kun maksoin tästä terveydelläni, ymmärrän. Elin jonkun muun elämää. Se kaikki oli jonkun muun unelmaa.
Tämän jälkeen tein suuren virheen ja parin päivän päästä hyppäsin uuteen vieraaseen duuniin. En pitänyt vapaata sillä minun sääntöjeni mukaan työttömänä ei olla. En jarrutellut vaan painoin täysiä.
Vaadin taas itseltäni enemmän kuin tarpeeksi.
Elämässä saa olla muutakin kuin ura.
Vasta lääkäreiden/psykologin keskustelujen/diagnoosien jälkeen aloin pikku hiljaa ymmärtämään. Kun duunin poistaa elämästä, mitä sinulle jää? Tähän kylmäsi vastata: ”Ei mitään.”
Olin vuosia uhrannut henkisesti kaiken jotta pystyn olemaan mielestäni tarpeeksi tunnollinen. Olemaan itseni mielestä riittävän hyvä.
Tee asioita joista nautit.
Olen oppinut ettei sairaslomalla tehdä muuta kuin levätään. Jos olet niin kipeä ettet pääse töihin/kouluun pysytään se päivä vain kotona.
Jos teet jotain muuta, varsinkin jotain mistä tulee hyvä fiilis koin jäätävää huonoa omaatuntoa. Olin huono ihminen. Tämä oli/on minulle se vaikein asia sisäistää.
Kun diagnoosi ei ole ”flunssa” vaan ”työuupumus, masennus tms” on asiat toisin. Meni aikaa ennen kuin annoin itselleni luvan hymyillä. Lopulta hiukan jo nauroin. Lähdin neljän seinän sisältä ja tunnustelin fiilistä. Hoin itselleni että saan tehdä asioista josta tulee hyvä olo jotta paranen.
Hyväksy että elämä on joskus vastatuulta.
Viimeiset vuodet, varsinkin viimeiset kuukaudet ovat olleet minulle raskaimmat askeleet ikinä. Tietyistä kaavoista irti päästäminen, uuden ajatusmallin sisäistäminen ja ennen kaikkea tutustuminen omaan itseensä, kun huomaa ettei ollutkaan se ihminen kenen elämää oli elänyt.
Anna itsellesi aikaa.
Toipuminen vie paljon aikaa. Se vaatii suurta hyväksyntää itseltä ja paljon ymmärrystä ihmisiltä jotka ovat ympärilläni. Pienin varmoin askelin eteenpäin. Huomaan jo nyt muuttuneeni ihmisenä ja olevani hiukan lähempänä sitä kuka oikeasti olen.
Edes vanhoissa kuvissa en näytä uupuneelta tai siltä ettei kaikki palaset ole kohdallaan. Olen pikku tytöstä lähtien osannut peittää kaiken hymyn taakse. Tästä lähtien lupaan, jos hymyilen niin hymyilen syystä.
<3:llä Jenna Annika
