Kun olin valmistumassa tekstiili puolelta ammattikoulusta keväällä 2011, muutin täysin vieraalle paikkakunnalle. Se tuntui hyvältä ratkaisulta, jättää kaikki vanha taakseen ja aloittaa alusta. Mutta niinhän sitä sanotaan, että sen minkä taakseen jättää, edestään löytää.

Hetken aikaa uudet maisemat ja uudet ihmiset toivat lohtua ja valmistuin koulusta. En pitänyt juuri yhteyttä kehenkään perheestäni, vastasin jos joku soitti tai laittoi viestiä, mutta en itse juurikaan ottanut yhteyttä kehenkään. Pidin huonosti yhteyttä myös Joensuussa asuviin kavereihini, ja yhteyden pito huononi sen myötä mitä yksinäisemmäksi tunsin oloni uudella paikkakunnalla ja huomasin kavereideni jatkaneensa elämää eteenpäin.

Lopulta kroppani alkoi reagoimaan tavoilla joita en minä eikä lääkäritkään osanneet yhdistää mielenterveyteeni, saati ehkäisypillereihini. Niiden yhteenlaskettuna summana oli lukuisia lääkäri käyntejä jatkuvan kuumeen, oksentelun ja kipukohtausten takia. Kävin mitä erilaisimmissa tutkimuksissa ja mistään ei löydy mitään. Kipukohtauksille kuitenkin löytyi lopulta syy. Migreeni. Tähän loppui yhdistelmäpillereideni syönti, sain estolääkityksen ja migreenit vähenivät pikkuhiljaa. Myöhemmin selvisikin, että kroppani reagoi näin mieleni pahoinvoinnin takia ja kun en kuitenkaan koskaan masennuksesta ollut varsinaisesti toipunut, uusi paikkakunta ja yksinäisyys toivat mukanaan lisää ongelmia päähäni ja tätä kautta ne muuttuivat myös fyysisiksi oireiksi.

Aloitin myöhemmin parturi-kampaajan opinnot, jotta saisin elämääni kavereita, tästä oli apua hetkeksi. Sitten aloin odottamaan tytärtäni. Raskaus oli vaikea, mutta kaiken sen arvoinen. Olin koko raskauden todella yksinäinen ja kaipasin kotiin, eli Joensuuhun.

2016 Joulukuussa elämäni sai sitten viimeisen sysäyksen joka suisti minut sinne pimeän kuopan salaiseen onkaloon, josta vieläkin taistelen tietäni ulos, takaisin valoon. Äitini nimittäin kuoli, täysin yllättäen ja se herätti minussa todella suuria ahdistuksen aaltoja. En osannut käsitellä asiaa, yritin vain pyörittää arkea. Arkea jota vihasin. Sain paniikkikohtauksia milloin mistäkin, kaupassa käynnistä, töihin lähtemisestä oli tullut helvettiä, lapsen päiväkotiin vieminen vaati äärimmäisen suurta ponnistelua ja kotona oleminen vain masensi silti lisää, missään ei ollut hyvä.

Aloin käymään useammin Joensuussa tapaamassa perhettäni ja ystäviäni ja silloin tajusin, että elämäni olisi heidän luonaan, ei siellä missä nyt elin, ei siinä tilanteessa missä elin sillä hetkellä. Silloin tajusin vihanneeni elämääni jo monta vuotta. En kuitenkaan muuttaisi siitä mitään, sillä sainhan lapseni, elämäni tärkeimmän ihmisen, sen joka rakstaa minua ehdoitta ja kenen äitinä olosta tunnen suurta ylpeyttä.

Jätin silloisen parisuhteeni, aloin pyörittämään arkeani niillä ehdoilla kun itse halusin, juuri niinkuin minulle sopi. Elämä alkoi tuntua menevän paljon paremmin, en saanut enää paniikkikohtauksia, en tuntenut olevani turha ja mitätön, tunsin kiitollisuutta perheestäni ja ystävistäni, olin onnellinen. Ja pääsin kuin pääsinkin lopulta muuttamaan takaisin tukiverkostoni lähelle…

Postauksen ensimmäiseen osaan pääset tästä!

Muistakaahan käydä tykkäämässä myös blogin Facebook-sivuista niin pysytte ajantasalla mitä blogissa ja elämässämme tapahtuu! 🙂