Tämän tarinan jakaminen on mietityttänyt minua ja sen julkaiseminen tulee olemaan yksi pelottavimmista asioista elämässäni. Tämän kirjoittaminen tulee olemaan minulle itselleni äärimmäisen raskasta, mutta uskon myös saavani näistä jonkinlaisen lopun joillekkin asioille. Oman itseni takia joudun kuitenkin joitain asioita jättämään välistä, vaikka ne kuinka olisivatkin merkityksellisiä tämän asian tiimoilta.

No miten minusta tuli minä, tällainen masentunut, ahdistunut äiti?

Kaikki alkoi jo ala-asteella. Muutimme perheeni kanssa paljon ja en oikeastaan ikinä kokenut löytäväni mitään pysyvää lapsuudestani. Koti, koulut ja paikkakunnat vaihtuivat. Minulle ei ihan lapsuudesta kavereita edes olekaan jäänyt. Tilanne kuitenkin kohdallani alkoi huomattavasti mennä huonompaan vasta 6-luokalla. Asuimme pienessä kylässä, jossa kävin todella pientä koulua. Isäni oli viikot poissa työn takia ja olimme äitini ja veljeni kanssa viikot keskenämme metsän keskellä pienessä mökissä. Koulussa käynti oli minulle yhtä painajaista. En saanut yhtään kaveria sieltä, suoraan sanottuna kouluun meneminen pelotti minua. Sainhan kuitenkin niskaani paljon kuraa ja fyysistäkin kiusaamista oli, jääpallojen heittelyä, kuralammikkoihin tönimistä ym. Ikävöin isää, äiti vaikutti väsyneeltä ja oli usein huonolla tuulella, riideltiin paljon veljen kanssa. Tuntui siltä, että en vain kuulu minnekkään. Tämä oli aikaa, kun ensimmäisiä kertoja mietin miten ihanaa olisi, jos vain lakkaisin olemasta. Olin se läski kierosilmä, joka ei kelvannut kenellekkään missään. Veljeni toki piti puoliani aina jos onnistuin jotenkin kertomaan mitä koulussa oli tapahtunut, mutta kaipasin niin kovin vain jonkun kertomaan, että olen ihan hyvä näin. Aloin käyttämään meikkiä ja värjäämään hiuksiani, että minusta pidettäisiin enemmän. Tämä kuitenkaan ei johtanut yhtään mihinkään. Sen kouluvuoden aikana uskoni minuun itseeni hävisi kokonaan.

Vaihdoimme paikkakuntaa kun pääsin ala-asteelta ja kävin seiskaluokan toisessa pienessä kylässä. Se oli jo hiukan parempi. Kiusaamista ilmeni edelleen, mutta sain kuitenkin joitain kavereita. Näistä yksi on tänäkin päivänä hyvä ystäväni ja lapseni kummi. Jouduin kuitenkin usein vaikeuksiin, koska yritin olla jotain mitä en oikeasti ollut ja ajauduin myös vääriin porukoihin pyörimään. Kasiluokalle menin taas toiseen kouluun, tässä koulussa oli taas tuttuja naamoja ala-asteelta. Tiesin jo ensimmäisenä päivänä kouluun mentäessä, että en tule siellä pärjäämään. 

Tilannehan lähtikin hyvin nopeasti siellä eskaloitumaan. Istuin välitunnit pienessä portaikossa, että ei tarvitsisi olla toisten tönittävänä ja pilkattavana. Tunneilla jos erehdyin vastaamaan jotain, alkoi välittömästi jupinat ja ininät kuulumaan muista pulpeteista. Koulusta oli tullut jälleen yhtä painajaista. Kiusaaminen oli niin henkistä kuin fyysistäkin.

Kotonakaan ei näihin aikoihin mennyt sen paremmin. Vanhempani riitelivät todella paljon, mikä aiheutti minussa lisää pahaa oloa ja minulla oli tarve purkaa sitä jonnekkin, joten haastoin riitaa veljeni kanssa. Heittelin veljeäni tavaroilla ja huusin. Olin todella kuriton ja inhosin itseäni. Välillä mietin miten pääsisin vain pois tästä maailmasta. En enää olisi halunnut jatkaa hetkeäkään. Vietin paljon aikaa tietokoneella jutellen toisilla paikkakunnilla asuville kavereilleni, mutta en saanut enää siitäkään lohtua. Musiikki oli ainut mikä helpotti pahaa oloani hetkeksi. Kuuntelin paljon erilaista musiikkia ja lauloin. Toivoin kovasti, että vanhempani eroaisivat, jotta se ainainen riitely loppuisi. Ja niinhän siinä lopulta kävi.

Uskon tämän olleen viimeinen niitti silloiselle masennukselleni. Vaikka sitä eroa toivoinkin, menin siitä palasiksi. Muutimme äidin kanssa Joensuuhun ja kävin ysiluokan hiukan isommassa koulussa. Tämä oli ensimmäinen vuosi aikoihin, kun minua ei enää kiinnostanut mitä kukakin minusta sanoo tai ajattelee. Olin jo niin tottunut olemaan se täysi nolla, joten ei sillä ollut enää väliä, en voisi mennä enemmän rikki. Tämä myöskin aiheutti sen, että enhän minä siellä koulussa juuri käynyt. Ei sillä koululla ollut enää mitään väliä, niinkun ei millään muullakaan.

Näihin aikoihin tapasin myös nykyisen parhaan kaverini. Elämä tuntui ”helpolta”. Tein niinkuin itse halusin, haistatin kaikille paskat, rellestin ja läträsin viinan kanssa. En kuitenkaan halunnut elää. Jossain kohti, en muista miten ajauduin kuraattorille joka ohjasi minut nuorisopsykiatriselle. En kuitenkaan ollut halukas ottamaan apua vastaan, kävin jos jaksoin ja huvitti. Erilaisia lääkityksiä kokeiltiin, mutta kun rahaa ei itsellä enää ollut, lopetin niiden käytön, koska en halunnut vaivata vanhempiani asioillani. Eihän minulla ollut väliä ja kuka minua uskoisi, olen vain pelkkä luuseri muiden joukossa. Toivoin kuolevani…

Muistakaahan käydä tykkäämässä myös blogin facebook -sivusta!